Kirkollinen vaikuttaja, herännäisjohtaja, sittemin Kuopion piispa Olavi Kares kirjoittaa Vanhan sotatien muistojaan seuraavasti:
"Sellaista vanhaa, unohduksiin jäänyttä maantietä, jonka ohi uusi aika on pitkin suoria ja leveitä pikateitään rientänyt on viehättävä vaeltaa. Kauhavan entinen valtatie kulkee läpi asumattoman metsäseudun. Sen epätasaisessa ja ruohottuneessa pinnassa on aavistus kärrynpyörien urista, jotka vielä minun lapsuuteni aikana kuuluivat maantien perusolemukseen. Kuinka leppoisasti sellainen entisen ajan maantie autteli hitaasti kiiruhtavia vaeltajiaan eteenpäin. Kun on tottunut istumaan autonratin takana, ei voi olla ihmettelemättä, minkälaisia kivenmukuroita saattoi ennen olla aivan keskitiellä. Kyllähän hevonen ne osasi väistää. Eikä tarvinnut pelätä, että kärryn akseli tärähtäisi korkeaankaan kiveen."
"Kauhavan vanha maantie johtaa myös historian ruohottuneille poluille. Sitä pitkin suomalaiset etenivät Lapualle päin heinäkuussa 1808 melkeinpä puu puulta taistellen. Se oli vanhaa tuttua metsäsotaa, jota tässä maassa on jouduttu käymään vuosisadasta toiseen. Ei siellä hiljaisella tiellä ollut vaikea siirtyä mielikuvituksessaan puolentoista vuosisadan taakse. Katselinkin tien sivusta, miten Döbeln ja hänen porilaisensa taivalsivat valppaina ja iskuvalmiina kohti Lapuan taistelutannerta."
"Siinä maantien ja rantapolun risteyksessä Niilo Kustaa Malmberg lepäsi viisikymmentä vuotta mainittujen historiallisten sotatapahtuminen jälkeen viimeisellä virkamatkallaan. Hän oli käynyt Kauhavalla ja palasi sieltä ystäväjoukon saattelemana Lapuaa kohti. Hänen poikansa Vilhelmi Malmivaara kertoo tästä isänsä viimeisestä vaelluksesta muistelmissaan. "Kotimatkalla laskeutui hän kärryistä Ristilammen luona, makasi hetkisen maantien vieressä päänalustanaan eräs kivi, johon luonto oli muodostanut kolon ikään kuin päätä varten, sekä ilmoitti mukana oleville ystäville tautinsa olevan kuoleman sairauden, lisäten: 'Maailma ei minulle muistopatsasta pystytä, mutta teidän kyyneleenne pystyttävät minulle patsaan tämän kiven luuokse'. Harvoin heränneet tämän paikan ohi kulkivat, niin kauan kuin tie oli vielä käyttökunnossa, seisahtumatta tuon kiven luo ja itkien muistelematta hänen puheitansa."
– Muutamia vuosia sitten ", Malmivaara jatkaa, "kaivoin kiven esille kätköstään, johon sammalet ja pensaat olivat sen peittäneet." Tämän Malmivaaran muistelman nojalla etsin yli kaksi vuosikymmentä sitten tuon päänaluskiven, puhdistin samoin sen sammalista ja valokuvasin "Palavaa kynttilää" varten. Kun palasin valokuvausretkeltä Lapuan pappilaan, muistan isäni ehdottaneen, että kivi tuotaisiin pappilan puutarhaan. Minusta tuntui kuitenkin, että se oli oikealla paikallaan siellä metsän sydämessä Ristilammin polun varressa. Seuraavana kesänä Malmbergin elämäkerran ilmestymisen jälkeen satuin taas käymään Ristilammella ja huomasin hämmästyksekseni, että se suuri kivenjärkäle oli hakattu pieniksi pirstaleiksi. Kirjassani olleen kuvan perusteella oli joku "asian harrastaja" etsinyt kiven ja ilmeisesti suurella vaivalla murskannut sen. En voinut olla näkemättä siinä naurettavassa hävitysvimmassa merkkiä vuosisadan takaisesta vihan kylvöstä. Kun herännäisyys 1850-luvulla hajaantui, alkoivat ns. toistupalaiset vihata Malmbergia yhtä kiihkeästi kuin uskollisina pysyneet ystävät häntä rakastivat. Se epävanhurskas viha saattoi ilmetä niinkin irvokkaalla tavalla, että tämän "ylenkatsotun kynttiläisen" viimeinen leposijakin Lapuan hautausmaalla joutui monta kertaa häpäisyn kohteeksi. Ei liene epäilystä, että tänä sukupolvissa periytynyt viha sai vielä 1930-luvllla jonkun "viimeisen mohikaanin" lähtemään moukari kädessä kauas Ristilammen rannalle. Vielä nytkin oli joitakin tuon "kyynelten kiven" pirstaleista entisellä paikallaan. Siellä muistokiven tyhjillä sijoilla sain kuitenkin tuntea, että rakkaus on väkevämpi kuin viha, siunaus pysyvämpi kuin kirous. Niitä, jotka katkeruudella muistelevat lakeuksien armoitettua Herran palvelijaa, ei taida enää olla, mutta niitä, jotka siunaavat hänen muistoaan, on tuhansia. Niihin Ristilammen vaeltajiin ja heidän kuolevaan pappiinsa sopivat ehkä psalmin sanat: "Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat. Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteiden maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla" (Ps. 84:6-7).
Lainaus: Olavi Kares: Päiväkirja, 26. elokuuta 1957
Kätkö on camottu mikro. Oma kynä mukaan. Kulkijoita ei mahdu. Tie on kivinen ja kuoppainen, autonpohja voi kolista. Kävelymatkaa valtatieltä on noin 600m. Talvikunnossapitoa ei ole. Parkkipaikka löytyy sekä järven luota että Valtatien läheltä. Kesällä loppupiste voi olla kosteikkoa, joten kumisaappaat pitävät jalat varmasti kuivina.