Aarrevalkea, joita kutsutaan myös aarnivalkeiksi tai virvatuleksi ovat tulia tai valonlähteitä joita havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa. Valkea on muodoltaan joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton ja niiden värit poikkeavat toisistaan. Usein kerrotaan, että tulet katoavat tai liikkuvat kauemmas, kun niitä lähestyy.
Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti, ja joillakin paikoilla niistä on pitkät kansanperinteet. Niiden on ajateltu olevan henkiolentoja tai kuolleiden sieluista nousevia valoja, joilla ihmisiä houkutellaan eksymään tai vahingoittumaan. Erityisesti Kustavin ja Uusikaupungin alueella tällaisia valoja onkin ollut syytä pelätä, sillä rantojen asukkaat saattoivat pitkinä syysöinä sytyttää rannoille tulia, joiden tarkoitus oli houkutella aluksia karille ja aiheuttaa haaksirikkoja. Vanhoissa laeissa mereltä huuhtoutuneet tavarat näet olivat löytäjänsä omaisuutta eikä tulilla houkuteltujen laivojen omaisuuden kerääminen parempaan talteen oikeastaan edes ollut merirosvousta.
Kustavissa, kuten Suomessa yleisemminkin uskottiin, että aarrevalkean alla oli aarre. Valkean hohde puolestaan aiheutui aarteen haltijasta, joka alati kiillotti omana pitämiään jalometalleja. Jos joku mieli saada tuon aarteen omakseen piti olla erityisen varovainen, sillä haltijoiden kanssa ei ollut pelleilemistä. Aarnivalkea nimitys tuleekin aarrekätköstä, eli aarnihaudasta ja sitä vartioivan haltijan nimi oli aarni. Kuten Suomessa moni muukin kummitustarina, myös aarrevalkeat liittyvät juhannukseen, sillä juhannuksena aarnihaudoilla palavat valkeat ilmoittivat aarteen sijaintipaikan ja silloin ne olivat tavallisenkin ihmisen noudettavissa. Varovainen piti kuitenkin olla, sillä aina ei aarnivalkean alla ollut aarretta, vaan liekki nousi paikalle, jossa oli tehty surma tai jossa oli tapahtunut paha onnettomuus. Näillä paikoilla loimotti ihmisen sielu, eikä se suinkaan ollut aina ystävällinen, vaan pahimmillaan repi löytäjänsä kappaleiksi.
Etelä-Vartsalassa, Pellin talon luona kerrotaan olleen vanha pirtti tai sauna, jossa tavallisesti tehtiin maltaita. Kun talon silloinen Rauha-emäntä oli mennyt illan pimeässä katsomaan maltaitaan, paloi pirtin luona valkea. Tästä säikähtäneenä juoksi emäntä hätyyttämään miestänsä paikalle, mutta eihän tämä mitään uskonut, vaan komensi emännän tekemään työnsä. Mutta kun emäntä sitten varovasti hiipi paikalle, niin valkea kuin itsestään sammui. Ja näin tapahtui sen jälkeen monena iltana. Ja näkivät sen muutkin. Sillä tavalla Kustavissa uskotaan, että aarrevalkea siellä pimeällä palaa ja moni on sitä juhannuksen tienoilla käynyt etsimässä.
Kuten monelle muullekin kummitustarinalle on aarrevalkeillekin etsitty tieteellisiä selityksiä. Suolla niiden väitetään johtuvan metaanista, merellä puolestaan levän kerrotaan bioluminoivan (tuottavan valoa, kuten kiiltomatojen), tämän kirjoittaja on puolestaan nähnyt vuorikiipeillessään, kuinka syntyvä ukkonen saa puiden latvat ja korkeat kivet loistamaan ja samalla sähkö nostaa hiukset pystyyn (ellei se sitten johdu ukkosen kunnioituksen mukanaan tuomasta pelosta). Mutta selitettävissä tai ei, näitä valkeita on oikeasti olemassa ja kukapa tietää, vaikka jonkin luota se aarrekin löytyisi.
Kätkö on käymisen arvoisessa paikassa lähellä Pellinpohjukkaa. Valitettavasti alueella on niin tiheästi mökkejä, että ihan oikeaan paikkaa aarretta ei voinut sijoittaa. Mikäli kuitenkin satut olemaan paikalla juuri Juhannusyönä, niin ehkä alueella kannattaa käyttää hieman tavallista enemmän aikaa. Tiedä vaikka olisi todellinenkin aarre kotiin viemisinä.
Tämä kätkösarja esittelee Kustavin kummitustarinoita. Kummitus, aave tai haamu on uskomuksissa kuolleen ihmisen tai eläimen sielu, joka kulkee elävien maailmassa, usein samoilla paikoilla kuin eläessään. Kummittelevien sielujen väitetään usein yrittävän saattaa loppuun jotain tehtävää, joka jäi elämässä tekemättä, tai kärsivän rangaistusta pahoista teoistaan. Hyvin usein kummitukset myös varoittavat jostain. Suomalaisissa kummitustarinoissa esiintyy kiusaavia ja houkuttavia henkiä kuten ihteriekkoja ja liekkiöitä, mutta tavanomaisimmin kummitukset pikemmin suojaavat ihmisiä, jotta nämä eivät joutuisi vaaraan tai tekisi pahoja tekoja. Hyvin usein kummitukset ovat esimerkiksi itsemurhan tehneitä naisia, joilla on taustallaan lapsen surma. Näillä tarinoilla pyrittiin varoittamaan tyttöjä tutustumasta poikiin liian läheisesti ennen avioliiton tuomaa turvaa. Kummitusten katsotaan usein olevan jonkinlaisessa välitilassa, kuolleina, mutta kykenemättöminä siirtymään tuonpuoleiseen. Joskus kummitustarinoissa esiintyy myös erilaisia hirviöitä ja pelottavia näkyjä, joita ihmiset ovat ajatelleet nähneensä. Kummitukset voivat liittyä myös tiettyihin päiviin, kuten kirkollisiin juhliin tai esimerkiksi auringon- ja kuunvaiheisiin. Näistä ajoista tavanomaisimpia ovat täysikuulla tai vaikkapa juhannuksena ja kevätpäiväntasauksen (pääsiäinen) aikaan liikkuvat kumitukset ja noidat.
Kätköjä on yhdeksän, sillä salainen oppi kertoo erään vanhan kirjan mainitsevan, että 9 on olevaisen ja tulevaisen pyhä luku. Vaikka noituuteen ei nykyisin enää uskotakkaan, sopii leikkiin kuitenkin hyvin valita luvuksi sellainen, jolla on tekemistä magian kanssa. Tietenkään kätköillä itsessään eivät ole mitään taikuutta, vaan tarkoitus on esitellä kansanperinnettä joka on ollut voimakkaasti mukana myös Kustavin alueen kertomuksissa. Koska kätkösarja on tehty esittelemään Kustavin historiallisia tarinoita, ovat kätköt lähinnä melko helppoja löytää, vaikkakin ne on valmistettu niin, että pientä vaivaa on nähtävä. Viimeistään vihje paljastaa kätkön (paitsi silloin kun pitää ”piruilla”) Jokaisen kätkön tekotavasta voit myös löytää jotain kummitustarinaan viittaavaa.