Yksi tunnetuimpia henkiolentoja eri kulttuureissa ovat äitinsä surmaamat lapset. Koska niille ei ollut annettu nimeä, ei niitä voinut nimeltä haudatakaan ja siksi ne jäivät välitilaan kuulumatta sen paremmin elävien kuin kuolleidenkaan maailmaan. Esimerkiksi Lapissa tällaisia henkiolentoja kutsuttiin nimellä Eahpáraš ja etelämmässä kaikkien tuntemalla äpärä –nimellä. Äpärä saattoi olla lasten suojelija, joka ilmestyi silloin kun lasta kohdeltiin huonosti. Tavallisesti se itki ja huusi metsissä ja se saatiin hiljennettyä vasta sen jälkeen, kun lapsen kiusaajaa oli rankaistu. Tämä oli samalla myös keino, jolla nuoria naisia peloteltiin esiaviollisista suhteista. Ei ollut leikin asia saada aviotonta lasta. Siinä meni usein mahdollisuudet säädylliseen avioliittoon, arvo yhteisön silmissä ja turvallinen toimeentulo. Jos taas sattui tulemaan raskaaksi, saattoi salaa synnyttäminen ja lapsen surma olla ainoalta tuntuva vaihtoehto. Ja kun ehkäisyä ei ollut, toimivat kummitustarinat sellaisina. Joihinkin tarinoihin liitettiin myös todellinen pelotteluefekti, kun lapsen sanottiin vaeltavan rajatilassa, kunnes se on löytänyt vanhempansa ja repinyt nämä kappaleiksi. Sinä aikana eivät muutkaan aikuiset olleet äpärältä turvassa.
Toinen syntymättömiin lapsiin liittyvä tarina on raskaaksi tullut neitokainen, joka surmaa itsensä ja samalla syntymättömän lapsensa. Itsemurha jo itsessään oli asia, joka saattoi pakottaa sielun vaeltamaan rauhattomana elävien maailman liepeillä, mutta jos samalla vielä surmasi nimettömän lapsen, oli ihminen melko varmasti tuomittu suremaan tai hoivaamaan syntymätöntä lastaan iäisyyksiin. Joskus nainen myös etsi lapsen siittänyttä miestä, joka oli naisen viekoitellut ja sitten pettänyt - sillä miehenhän olisi pitänyt heidät elättää. Kauheimmissa tarinoissa kummitus löysikin miehen ja vei hänet tuonpuoleisen rajalle täyttämään velvollisuuttaan. Tällainen kummitustarina saattoi toimia ehkäisyvälineenä myös nuorille miehille. Sekä itsemurha- että äpärä-tarinoissa nimettömänä kuolleen lapsen postuumi nimenanto saattoi kuitenkin päästää sekä lapsen että äidin tuonpuoleiseen, missä kuolleiden pitääkin vaeltaa. Etenkin Kristillisissä tarinoissa pappi usein sai kummittelun loppumaan järjestämällä ristiäiset kummituksen asuinsijoille ja nimeämällä tämän.
Kustavin Pleikilässä tunnetaan paikka nimeltä Eeva-Alho, josta kerrotaan tarinan kertojasta riippuen jompaankumpaan perinteeseen liittyvää tarinaa. Ensimmäinen tarina on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon 1937 ja kuuluu näin:
”Kustavin Pleikilän kylän metsässä on pienoinen alho, Eva-Alho. Nimi johtuu kaameasta teosta, jonka suoritti ennenmuinoin eräs Eva-niminen nainen. Eva palveli eräässä talossa Pleikilässä. Synnytti salassa lapsen, surmasi sen ja kuljetti ruumiin syvällä metsän pimennossa olevaan mainitsemaani alhoon.
”Niin ovela kuin Eva muuten olikin joutui hän ainakin sillä kertaa kiinni. Tunnusti tekonsa ja pieni ruumis nostettiin suosta.
”Tuo alho tuolla kaukana synkässä metsässä alkoi entistä enemmän kammottaa ihmisiä. Epäiltiin että Eva olisi ennenkin käyttänyt sitä surmaamiensa sikiöittensä hautuumaana. Olihan sieltä aikaisemmin monet kerrat kuultu valittavaa vaikerrusta, joka oli saanut kuulijat kauhusta suunniltaan. Saman talon lapset, jossa Eva palveli, eivät olisi millään lähteneet metsään eläimiä hakemaan, sillä niin he olivat kauhuissaan. Isäntä vain teki törkeätä pilkkaa lastensa pelosta ja vertaili kuollutta karitsaa ja ihmislapsen ruumista samanarvoisiksi.
”Sattuipa isännällekin asiaa metsään ja niin oli hänenkin sivuutettava tuo alho. Olipa isäntämme jo nousemassa metsän pimennosta vähän väljemmille näköaloille, kun huomaakin vastaantulijan. Lähemmäksi tultuaan hän tunteekin sen hyväksi, mutta kaukana asuvaksi ystäväkseen. Tervehditään ja ihmetellään, kun pitkästä aikaa ja näin kummallisissa olosuhteissa, ihan metsän sydämessä tavataan. Ilosta luonnollisestikin loistivat äijien naamat.
”Vastaantulija (Mannerberg) ehdottaa istumista kallion kielekkeelle, joka sattuikin olemaan siinä aivan kuin heitä varten. Istuttiinkin, mutta nyt huomaakin isäntä, ettei tuo kaveri olekaan enää äskeinen ilosta niin säteilevä Mannerberg, vaan jokin muu kuvaamattoman kauhea olento, joka on tarrautunut häneen kiinni.
”Kauhustaan suunniltaan isäntä riuhtoo ja rukoilee, mutta kaveri ilkkuu vain eikä ole tietääkseenkään. Jokin virren värssy isännän sanelemana herpaisi hirviöltä voimat ja isäntä huomasi olevansa yksin. Vasta illan suussa isäntä puoliksi pökerönä saapui kotiin, kertoen tapahtumasta, minkä oli kokenut metsäretkellään. Vähitellen sentään taas toinnuttuaan varoitti nuoria puhumasta kevytmielisesti vakavista asioista. Tunnustipa sairaalle emännälleen suhteensa Evaan.”
Toisen tarinan mukaan, sen jonka olen itse ensin kuullut, oli Eva ruvennut odottamaan lasta ja hukuttanut itsensä suohon Eeva-Alhossa. Siitä lähtien on suolla kummiteltu ja moni oli nähnyt nuoren naisen kantamassa pientä lasta kuin jotain etsien.
Niin tai näin, on tuolla paikalla yhä risti muistomerkkinä joko itsemurhan tehneelle nuorelle naiselle tai hänen surmaamalleen lapselle. Ja yhä vielä kerrotaan, että tuolla paikalla kuulee ääniä, joiden vuoksi raavas mieskin voi yllättäen ilman syytä puhjeta itkemään, etenkin jos siellä pimeän aikaan liikkuu. Itse kätkö on sijoitettu parinsadan metrin päähän tämän tarinan tapahtumapaikoista, sillä niin moni on joutunut tuon kummituksen kohtaamaan, että en haluaisi ihmisiä suoraan paikalle johdattaa. Mutta jos joku silti haluaa tai uskaltaa vielä paikkaa lähemmin etsiä, niin se löytyy kulkemalla kätköltä parkkipaikan koordinaateista poispäin alas suolaaksoon. Toivoisin kuitenkin, että antaisitte Evalle ja/tai hänen lapselleen hautarauhan, ettekä ainakaan koskisi ristiin jos sen löydätte. Vanhat tarinat eivät ole syntyneet tyhjästä. Niitä on syytä kunnioittaa.
Tämä kätkösarja esittelee Kustavin kummitustarinoita. Kummitus, aave tai haamu on uskomuksissa kuolleen ihmisen tai eläimen sielu, joka kulkee elävien maailmassa, usein samoilla paikoilla kuin eläessään. Kummittelevien sielujen väitetään usein yrittävän saattaa loppuun jotain tehtävää, joka jäi elämässä tekemättä, tai kärsivän rangaistusta pahoista teoistaan. Hyvin usein kummitukset myös varoittavat jostain. Suomalaisissa kummitustarinoissa esiintyy kiusaavia ja houkuttavia henkiä kuten ihteriekkoja ja liekkiöitä, mutta tavanomaisimmin kummitukset pikemmin suojaavat ihmisiä, jotta nämä eivät joutuisi vaaraan tai tekisi pahoja tekoja. Hyvin usein kummitukset ovat esimerkiksi itsemurhan tehneitä naisia, joilla on taustallaan lapsen surma. Näillä tarinoilla pyrittiin varoittamaan tyttöjä tutustumasta poikiin liian läheisesti ennen avioliiton tuomaa turvaa. Kummitusten katsotaan usein olevan jonkinlaisessa välitilassa, kuolleina, mutta kykenemättöminä siirtymään tuonpuoleiseen. Joskus kummitustarinoissa esiintyy myös erilaisia hirviöitä ja pelottavia näkyjä, joita ihmiset ovat ajatelleet nähneensä. Kummitukset voivat liittyä myös tiettyihin päiviin, kuten kirkollisiin juhliin tai esimerkiksi auringon- ja kuunvaiheisiin. Näistä ajoista tavanomaisimpia ovat täysikuulla tai vaikkapa juhannuksena ja kevätpäiväntasauksen (pääsiäinen) aikaan liikkuvat kumitukset ja noidat.
Kätköjä on yhdeksän, sillä salainen oppi kertoo erään vanhan kirjan mainitsevan, että 9 on olevaisen ja tulevaisen pyhä luku. Vaikka noituuteen ei nykyisin enää uskotakkaan, sopii leikkiin kuitenkin hyvin valita luvuksi sellainen, jolla on tekemistä magian kanssa. Tietenkään kätköillä itsessään eivät ole mitään taikuutta, vaan tarkoitus on esitellä kansanperinnettä joka on ollut voimakkaasti mukana myös Kustavin alueen kertomuksissa. Koska kätkösarja on tehty esittelemään Kustavin historiallisia tarinoita, ovat kätköt lähinnä melko helppoja löytää, vaikkakin ne on valmistettu niin, että pientä vaivaa on nähtävä. Viimeistään vihje paljastaa kätkön (paitsi silloin kun pitää ”piruilla”) Jokaisen kätkön tekotavasta voit myös löytää jotain kummitustarinaan viittaavaa.