-
Difficulty:
-
-
Terrain:
-
Size: 
(small)
Please note Use of geocaching.com services is subject to the terms and conditions
in our disclaimer.
Helppo tradikätkö Maakallan Kalastusmuseossa.
Easy tradicache in Maakallas Fishing Museum.
Otteita kirjasta: Lauri Tanska muistelee, Kalajokista kalastusperinnettä (1997)
Silakkarysät olivat rakenteeltaan periaatteessa samanlaisia kuin lohirysät. Vanteita (halkaisija 2,5metriä) oli rysässä viisi ja nieluja kaksi, etunielu ja peränielu. Sulkuverkon tyyppisten potkujen keskeltä lähti aitaverkko, jota pyyntipaikasta riippuen saattoi olla jopa 300 metriä pitkästi. Aitaverkon syvyys perä- eli potku- eli ulkopäästä oli noin 8,5 metriä, maapäästä aita oli matalampi. Silmäkooltaan aitaverkko sai lähtöpäästä olla harvempi, 60-70 mm, kun taas peräpään eli ulkopään, kuten myös potkujen ja itse kopan silmäkoon piti puolestaan olla niin tiheä, että kalat joutuivat rysään ja myös pysyivät siellä. Rysässä kalat eivät myöskään saaneet käydä silmälle, sillä kopan silmiin hirttäytyneet kalat rupesivat helposti mätänemään. Kuten verkoissa, myös rysissä eniten käytetty materiaali tällä vuosisadalla, ennen nailonhavaksen aikaa, on ollut puuvilla.
Lujimmat vanteet tehtiin vähäoksaisesta kuusenkarahkasta. Tälläisiä pitkiä rysänvanteiksi soveltuvia karahkoita, joissa oksia oli vain vähän latvassa, kasvoi isojen kuusien seassa ja tiheissä kuusivesakoissa.
Rysää veteen laskettaessa oli tarpeen kaksi venettä: toisessa veneessä oli rysä niin päin sijoitettuna ja siinä järjestysessä, missä se laskettiin veteen. Toisessa oli ankkurit sekä pitkät köydet, joiden avulla rysä viritettiin ja kiristettiin paikoilleen. Rysää pitivät mallissaan suuverkkon eli porstuan, potkujen sekä aitaverkon yläpauloissa korkkikohot, sekä painavat kiviankkurit. Potkujen nurkissa ankkureita saattoi olla pari kolmekin. Hietikkopohjalla, missä ei ollut teräviä kiviä, painoina käytettiin myös hietasäkkejä.
Silakkarysillä saatiin usein niin runsaita saaliita, että 8,5-metrinen pauhavene joutuio äärimmäiselle koetukselle kuljettaessaan kukkuroilleen lastattuna saalista kohti satamaa.
Kerrotaan, että saadessaan suuren saaliin silakkaa vanhat kalastajat, turvatakseen hyvät saaliit myös tulevaisuudessa, heittivät auskarillisen kalaa myös Ahdille, veden jumalalle ja kalastuksen haltijalle. Auskari oli esine, jolla veneen pohjalle kertynyttä vettä voitiin kauhoa pois.
Karin rannassa silakat mitattiin napeksella viidentoista litran eriä, jotka kaadettiin pärekoppiin. Napes oli viisitoista litraa vetävä suolakalan puinen pakkausastia, jota saaliin käsittelyn tässä vaiheessa voitiin myös käyttää mitta-astiana. Mittaaminen oli tärkeää, jotta osattiin laittaa oikea määrä suolaa. Pärekoppaan mitatut kalat upotettiin pari kertaa mereen ja nostettiin ylös, jolloin suosku, kuten kalasta irtoavia suomuja, mätiä ja maitia kutsuttiin, valui pois ja kaloista näin tuli siistimpiä suolausta varten.
Silakat suolattiin suurissa 200-400 litran puuammeissa ja kalojen oltua määrätyn ajan suolassa ne pakattiin eri kokoisiin lieriönmuotoisiin myyntiastioihin silmällä pitäen ostajien erilaisia tarpeita.
Kaikki kalan suolauksessa ja säilytyksessä käytettävät puusatiat tehtiin uittamattomasta kuusipuusta; taidolla saumattu astia vielä turvotettiin ennen kalojen pakkaamista, jotta siitä varmasti tuli vedenpitävä. Suolakala säilyi parhaiten puuastiassa eikä haitannut vaikka astia jäätyi. Puuastioita tekivät erityiset puutyön taitajat, kuten venemestarit, mutta myös useat kalastajat osasivat niitä valmistaa ja vapaa-aikoinaan, usein karissakin, ahersivat astianteossa.
Kalat ladottiin kauniisti päät samaan suuntaan ja aina joka toinen kerros poikittain edelliseen kerrokseen nähden. Astia täytettiin reunoja myöten ja painotettiin lopulta painopohjan avulla, päällimmäiseksi asetettiin painokivi. Latomuksesta piti tulla mahdollisimman tiivis. Oli tärkeää, että astiassa oli suolavettä, kalat eivät saaneet jäädä kuivilleen. Kun latomus oli painotettu, astia suljettiin myyntikuntoon tiivillä kannella eli iskupohjalla. ja jotta suolavesi varmasti pysyi sisällä. tiivistettiin astia sahajauhoilla tai tiskipaperilla.
Astiat on ollut tapana kruunata, mikä tarkoitti valansatehnyt mies mittasi ja tarkisti astioiden vetoisuuden ja tämän jälkeen polttomerkkitsi astat kruunun kuvalla ja litramäärällä. Kullakin kruunarilla saatoi olla myös oma tunnusnumeronsa, joka kertoi kuka astian oli tarkistanut. Kruunaamattomista astioista voitiin kaupungeissa jopa sakottaa, sillä niin tärkeää oli silakan myyminen oikeat mitat täyttävissä astioissa. Vaikka suolakalan pakkausastioiden koot eri puolilla Suomea ovat olleet samoja, ovat niistä käytetyt nimitykset vaihdelleet. Kalajoella neljäsosan tynnyristä (tynnyri=120 l) eli 30 litraa vetävä astia on ollut nimeltään neliko eli nelikko, ja seuraava koko eli 15 litran astia oli napes. Napeksen määrästä puolet eli 7,5 litraa veti kepes ja kaikkein pienien silakka-astia oli penikka, johon meni nelisen litraa kalaa.
Additional Hints
(Decrypt)
Zhfrba fvfäyyä, ghina iäyvxngba cääyyä.
Vafvqr gur zhfrhz, ba gur prvyvat.