Kiireiset ja tosikot kätköilijät: Kuvauksen lukeminen on turhaa, etsi vain suoraan aloituspiste ja etene puolijuoksua siitä aina seuraavalle etapille ja eipä aikaakaan niin loggaus on tehty.
Mielikuvitusta omaavat luontoseikkailijat ja lapset: Lue tarina (lataa ja tulosta tai lue navigaattorin näytöltä) ja eläydy tarinan seikkailuun mielikuvituksen kanssa.
"Mustikkaretki" sadun kaikki oikeudet pidätetään. Teksti (c) HannaVK 1998, kuvitus (c) S.Turunen 1999.
"Hei, hei!" lapset huusivat kuorossa ja juoksivat kilvan mukit kädessään kohti metsänreunaa. Äiti oli luvannut leipoa heidän herkkuaan, mustikkapiirakkaa, jos he keräisivät mustikat lähimetsästä. Joonas, kolmikon keskimmäinen, juoksi edellä ja isosisko Minttu tuli perässä pitäen pikkuista Jaakkoa kädestä, jottei tämä kompastuisi juostessaan. Metsänreunaan päästyään he alkoivat tähyillä sinisiä marjamättäitä. "Ei täällä ole enää mustikoita", Joonas valitti. "Niin, olemme kai jo poimineet kaikki marjat tästä koivikosta. Onhan tämä jo viides mustikkaretki tänä kesänä", Minttu vastasi. Niin lapset kävelivät kauemmaksi ja koti jäi näköpiirin ulkopuolelle. Pian lapset saapuivat kuusikon reunaan, joka oli sinisenään mustikkamättäitä ja he alkoivat kilvan poimia marjoja. "Lyödäänkö vetoa, että minun mukini on ensimmäiseksi täynnä!" Joonas uhosi. "Lyödään vain vetoa", Minttu vastasi ja alkoi poimia vauhdilla suuria sinisiä marjoja.
Kokeilepa, löydätkö sinäkin koordinaatit paikkaan jossa kasvaa mustikoita? Voit myös ottaa yhden mustikan mukaasi jos haluat.
Eipä aikaakaan, kun Minttu huusi pojille: "Minun mukini on kukkuroillaan mustikoita! Entä teidän mukinne?" "Minun mukini on melkein täysi", Joonas vastasi. "Niin minunkin. Minulla on jo viiti muttikkaa!" sanoi pikku Jaakko ylpeydestä uhkuen ja naama sinisenä mustikasta. Minttu ja Joonas eivät voineet olla hymyilemättä pikkuveljen saavutukselle ja yhteistuumin he keräsivät Jaakonkin mukin täyteen. "Nyt kun mukisi on täynnä Jaakko, kanna sitä varovasti, ettei se kaadu", Minttu varoitteli ja jatkoi: "nyt lähdetään kotiin." Niinpä lapset lähtivät kävelemään kotia kohti. Heidän vähän aikaa käveltyään, koti ei häämöttänytkään edessä, vaan he olivat taas kuusimetsän laidassa. "Etsitään kotia toisesta suunnasta", Minttu päätti poikien seuratessa kiltisti. Kuljettuaan hetken kohti koivikkoa, he huomasivat taas olevansa kuusikon laidassa. He olivat kulkeneet ympyrää. Minttu päätti paljastaa veljilleen ikävän aavistuksensa: "Olemme tainneet eksyä!" Joonaksen, joka jo tiesi mitä eksyä tarkoitti, alahuuli alkoi uhkaavasti väpättää ja silmät kostua, mutta hän yritti urheasti nieleskellä itkuaan. Jaakko puolestaan oli vielä niin pieni ettei tiennyt mitä eksyminen tarkoitti ja mutusteli mustikoita mukistaan ympäristöä tarkastellen. "Tuolla on lammakko!" Jaakko huusi ja lähti juoksemaan ison vihreän sammakon perään suurten, tiheäoksaisten kuusien lomaan. Minttu ja Joonas hämmästyivät sen verran pikkuveljensä hihkaisua, että meni muutama sekunti ennen kuin he tajusivat sännätä Jaakon perään.
Jaakko viipotti eteenpäin pulleilla jaloillaan mättäiden keskellä sammakon loikkiessa kurnuttaen tämän edellä. Minttu ja Joonas puolestaan huusivat Jaakkoa pysähtymään tämän melkein kadotessa näkyvistä tuuheiden, matalalla kasvavien oksien sekaan.
Seuraa kiireesti Jaakkoa mustikoiden luota löytämiisi koordinaatteihin!
Äkkiä Jaakko katosi näkyvistä, sitten kuului kummallinen lätsähtävä ääni ja viimeiseksi Jaakon surkea itku! Minttu ja Joonas kiiruhtivat kauhuissaan paikalle. Kuusimetsä loppuikin äkisti suohon, jonne sammakkokin oli ilmeisesti ollut matkalla. Suon reunoilla kasvoi sen verran rahkasammalta, että se kantoi Minttua ja Joonasta, mutta Jaakko oli kevyempänä juossut pitkän matkaa vedessä kasvavien heinämättäiden päällä, ennen kuin oli tupsahtanut suonsilmään nenälleen. "Yritä nousta ylös Jaakko!" Minttu huusi. Posket itkusta kirjavina Jaakko könysi seisomaan, mutta hänen jalkansa alkoivat vajota ensin nilkkoihin ja sitten polviin saakka sameaan suoveteen. Minttu yritti kiskoa pientä koivua juurineen irti maasta, jotta saisi vedettyä Jaakon kuiville sen avulla. Koivu oli kuitenkin työntänyt juurensa syvälle sammalen alle mutaisen maaperän uumeniin, eikä Minttu jaksanut riuhtaista sitä irti. Joonas huusi kauhusta kilvan Jaakon kanssa, joka oli jo vajonnut reisiä myöten. Minttu ja Joonas eivät päässeet uppoamatta Jaakon luokse. Heillä ei ollut ojentaa Jaakolle mitään kättä pidempää, jotta he olisivat voineet vetää tämän irti suonsilmän imusta, joka kiskoi hiljalleen Jaakkoa sisäänsä. Minttukin alkoi olla hädissään. Koko kolmikko oli eksyksissä, ja pikku Jaakko katoaisi kenties ikiajoiksi suonsilmään. Silloin kuusten oksien lomasta alkoi kuulua hiljaista hyräilyä: "Pikku peikko vain, eksynyt oon ain, kotia löydä en, siksi huolissain hyräilen..." Minttu ja Joonas katsoivat silmät ymmyrkäisinä toisiaan Jaakon jatkaessa itkemistä jo vyötäröä myöten suohon uponneena.
Hyräily tuntui voimistuvan ja tulevan lähemmäksi. Kuin yhteisestä päätöksestä Minttu ja Joonas alkoivat kiljua apua ja Jaakko säesti huutokonserttia omalla epätoivoisella itkullaan. Oksat rapisivat ja kuusien välistä työntyi esiin jotakin karvaista, jolla suuret pyöreät silmät ja höröttävät korvat ja kovin resuiset ja paikatut pöksyt. Viimeisenä otuksesta esiin viuhahti pitkä häntä, jonka päässä oli takkuinen karvatupsu. Lapset eivät joutaneet ihmettelemään tulijan outoa ulkonäköä, vaan selittivät kilvan Jaakon tukalaa tilannetta. "Nooh... hmmm... Häntänipä heitän ja kiskaisen, ja ylös saan suonsilmästä pojan piskuisen", otus tuumiskeli yhä lauleskellen. Sanoista tekoihin ja otus heitti pitkän häntänsä Jaakolle, joka ulottui juuri ja juuri tarttumaan siihen. Kun Jaakko oli saanut kunnon otteen häntätupsukasta, otus heilautti häntäänsä suuressa kaaressa ilman halki ja Jaakko tupsahti pehmeästi hännänpään mukana rahkasammalmättäälle. Koko kolmikko huokaisi helpotuksesta, Jaakko oli turvassa.
Nyt lapset ehtivät kiinnittää huomiota merkilliseen otukseen, joka oli pelastanut Jaakon. "Kuka tai mikä kumma sinä olet?" Joonas kysyi muidenkin katsellessa otusta kysyvinä. "Olen pikku peikko vain, Jörri nimekseni sain, jöröttävän tukkani takia kai", Jörri-peikko vastasi. Jaakkokin oli toipunut sen verran ilmalennostaan hännänpään kanssa, että sai sanotuksi häntä yhä kädessään: "Minä tykkään Jöllistä, Jölli pelasti Jaakon!" "Keitäs te olette?" Jörri kysyi lapsilta. Lapset esittelivät itsensä ja kertoivat eksyneensä. "Minäkin olen eksynyt. Minun piti vahtia pikkuveljiäni, mutta he kaikki nukahtivat, joten sidoin Mörrin, Turrin ja Jurrin hännät yhteen varmuuden vuoksi, etteivät he karkaisi ja lähdin poimimaan mustikoita. Kun olin saanut korini täyteen, en enää osannutkaan kotiin. Nyt pelkään mennä kotiin jos äiti on vihainen, koska jätin vauvapeikkokolmoset kehtoonsa nukkumaan yksinään", Jörri nyyhkäisi katuvana.
Hetken pohdittuaan tilannetta lapset sekä Jörri-peikko päättivät lähteä yhdessä etsimään kotia. Jos he löytäisivät ensin peikkojen kodin, peikkoäiti osaisi neuvoa lapset kotiin. Jos lasten koti löytyisi ensin, niin Jörri osaisin sieltä polkua pitkin omaan kotiinsa. Niinpä nelikko lähti kävelemään suon laitaa pitkin kohti tiheää kuusikkoa. Jörri kulki edellä ja Jaakko tiukasti Mintun ja Joonaksen välissä, jottei tämä taas säntäilisi arvaamattomasti sammakoiden tai muiden metsäneläinten perään. Aikansa käveltyään lapset päätyivät suuren kallion juurelle. "Tämähän näyttää aivan tutulta!" Jörri huudahti, "ihan kuin kotiluolan pihamaalla!" Minttu oli ihmeissään ja kysyi: "Miten nyt sammaleinen kallio voi olla kenenkään piha?" "Katsos, me peikot asumme luolassa ja meistä on hauska telmiä, heittää kuperkeikkoja sammalmatolla ja välillä pikkuisen painiakin. Siksi sammalmatto on oivaa pihamaata. Pikkuveljeni ovat vielä niin pieniä, etteivät he oikein osaa vielä painia tai tehdä muutakaan. Siksi minun pitää auttaa usein äitiä ja vahtia veljiä tai poimia mustikoita. Olisi kiva jos minulla olisi leikkikavereita, joiden kanssa voisin toisinaan telmiä", Jörri huokaisi. Jaakkohan tietysti innostui painimisesta ja hyökkäsi Jörrin kimppuun höpöttäen samalla: "Jaakko on jo ito poika ja otaa painia Jöllin kanssa." Jörri oli heti mukana leikissä ja kellahti sammalelle selälleen pitäen samalla Jaakkoa käsistä kiinni. Jaakko kiljui riemusta pyöriessään sammalella Jörrin kanssa ja lopulta molemmat jäivät paikalleen makaamaan aivan läkähdyksissä. Silloin Jörri keksi vielä yhden tempun, joka sai Jaakon kikattamaan hervottomasti. Hän kutitti Jaakon nenänpäätä häntänsä karvatupsukalla. Viimein Jörri ja Jaakko nousivat maasta hengästyneinä ja nauraen, jolloin matka pääsi jatkumaan.
Jatkahan sinäkin matkaa lasten ja Jörrin mukana äsken löytämiisi koordinaatteihin!
Äkkiä erään suuren kuusen juurelta kuului huhuilua: "Jööörrriii! Missä sinä olet? Tule jo kotiin!" Äitipeikko oli tullut kotiin ja löytänyt pikkuveljet syvästä unesta kehdossaan hännät yhteen solmittuina. Jörriä hän ei ollut löytänyt, joten oli lähtenyt etsimään esikoistaan. Äitipeikko oli vain hieman Minttua suurempi. Hänelläkin oli pystyssä sojottava tukka, suuret hörökorvat ja pitkä häntä jonka päässä oli tupsu. Äitipeikko oli pukeutunut paikattuun mekkoon ja esiliinaan ja hännän hän oli kiertänyt käsivarrelleen. Äidin nähtyään Jörri kirmasi suoraan peikkoäidin syliin ja kertoi miten oli tavannut lapset. Peikkoäidin ja Jörrin hellän kohtaamisen nähtyään Jaakkokin muisti oman äitinsä ja alkoi itkeä. Hänelläkin oli ikävä äitiä.
Peikkoäiti kutsui lapset kotiluolaan hetkeksi levähtämään. Se oli pikkuinen ja viihtyisäksi sisustettu luola, jonka suuaukko oli piilossa kuusen alaoksien lomassa. Luolan perällä kammarissa nukkuivat peikkopoikakolmoset Mörri, Turri ja Jurri tilkkutäkin alla. He olivat pieniä ja ruttuisia ja hyvin karvaisia ja tuhisivat unissaan. "Voi kuinka söpöjä peikkovauvoja", Minttu huokaisi silittäen Turrin silkinpehmoista tukkaa.
Peikkoäiti tarjosi lapsille vadelmamehua ja pyysi samalla kertomaan, missä lapset asuivat, jotta hän voisi opastaa heidät kotiin. "Minä atun kotona", vastasi Jaakko tomerasti muiden tirskuessa vieressä. "Jaakko, tietysti sinä asut kotona, mutta osaatko kertoa missä ja millainen koti sinulla on?" kysyi peikkoäiti hymyillen. Siihen Jaakko ei enää osannut vastata, joten Joonas tuli avuksi: "Me asumme ison maantien varressa keltaisessa puutalossa, jonka pihalla on isoja omenapuita. Jos tulette saattamaan meitä, niin saatte omenoita mukaanne." "Ahaa, nyt tiedän missä asutte. Jörrikin taitaa tietää mitä polkua pitkin pääsee talolle. Hän saakin lähteä saattamaan teitä ja tuoda omenat tullessaan. Minun pitää jäädä laittamaan kolmosille ruokaa" sanoi peikkoäiti.
”Ennen kotiinlähtöä teidän täytyy kuitenkin kirjoittaa nimenne peikkoluolan vieraskirjaan. Jörri tuopa vieraskirjan avain tänne!” peikkoäiti komensi poikaansa. Mutta avain oli kadonnut! Jörri tiesi heti mitä oli tapahtunut! Aivan varmasti hän oli nähnyt uteliaan harakan nappaavan luolan oven pielestä avainnaulasta vieraskirjan avaimen! Onneksi Jörrillä oli aavistus minne harakka usein kätki varastamiaan kiiltäviä esineitä! Paikka oli melko pelottava rotko ja siellä vilisi inhoja pikkuotuksia. Onneksi Jörri oli rohkea peikonpoika ja avaimen noutaminen kävi juoksujalkaa lapset Jörrin kintereillä seuraten.
Suuntaa sinäkin nyt koordinaatteihin missä avain luultavasti piileksii! Jätäthän avaimen paikoilleen muita etsijöitä varten!
Kirjoitettuaan nimensä vieraskirjaan lapset hyvästelivät peikkoperheen. Hyvästiksi peikkoäiti pyysi vielä, etteivät lapset kertoisi kenellekään tavanneensa peikkoja: "Me emme enää saisi asua rauhassa täällä metsässä kaikilta uteliailta ihmisiltä, jos aikuiset saisivat tietää meidän olemassaolostamme. Meitä usein pidetään ilkeinä ja pahoina, mutta olemme kilttejä otuksia ja elämme täysin metsän antimista. Luvatkaa siis, ettette kerro kenellekään nähneenne meitä. Lupaattehan?" Minttu ja Joonas lupasivat pitää peikkojen salaisuuden vannomalla juhlallisesti valan: "Vannomme kiven kautta kannon, ettemme kerro kenellekään nähneemme peikkoja." Jaakko puolestaan oli Jörrin kanssa menossa niin kovasti kohti kotia, ettei jaksanut kiinnittää valaan huomiota. Minttu vilkaisi Jaakkoon ja sitten peikkoäitiin huolestuneesti, joka vain nauroi makeasti: "Jaakko on vielä niin pieni, että hän voi kertoa nähneensäkin peikkoja ja kukaan ei usko häntä, koska pitävät sitä vilkkaana mielikuvituksena. "Silloin Minttukin hymyili ja tarttui pikkuveljiä käsistä, ja kulkue lähti Jörri edellä peikkoäidin osoittamaa polkua pitkin kohti lasten kotia.
Käyhän sinäkin kirjoittamassa nimimerkkisi peikkoäidin vieraskirjaan, joka löytyy avaimen ilmoittamasta paikasta!
Illalla kun koko perhe söi mustikkapiirakkaa keltaisessa puutalossa. Äiti ihmetteli ääneen, miksi lapsilla oli mennyt niin kauan mustikoiden poimimisessa. "Sikti kun me nähtiin mettättä..." Jaakko aloitti kertomaan, mutta Joonas muisti peikkoäidille vannomansa valan ja jatkoi Jaakon puhetta: "Siksi kun me näimme siellä ison sammakon, jota seurasimme pitkän matkaa. Se oli todella jännittävää." Minttu vilkaisi Joonasta ja purskahti yhtä aikaa nauruun tämän kanssa yhteisen salaisuuden merkiksi. Jaakko puolestaan oli jo unohtanut koko kysymyksen ahtaessaan jo kolmatta palaa herkullista mustikkapiirakkaa suuhunsa.
Niin, vain Minttu, Joonas, Jaakko ja sinä tiedätte miksi mustikanpoiminta kesti niin kauan. Muista siis pitää Mintun, Joonaksen ja Jaakon lailla peikkojen salaisuus salaisuutena.
Sen pituinen se!