En tiedä saanko ketään ikinä uskomaan, mitä tapahtui
Velhosuolla. Lähdin kotoa aamuvarhaisella. Vastaani pyöräili
hirmuisen hassu mies, joka toivotti minulle hyvää jokapäivää.
Taivalsin tuntikausia hyväkuntoista tietä pitkin, kunnes vihdoin
näin tienviitan. ”Joulupääsiäinen” siinä lukea jöpötti
sinnikkäästi, vaikka kuinka yritin tavailla ja siristellä silmiäni
saadakseni aikaan jotain tavanomaisempaa tekstiä.
Tie kapeni pieneksi poluksi, ja saavuin pieneen metsikköön.
Minun piti hieraista silmiäni kerran jos toisenkin, sillä kuusen
takaa kurkisti itse Prinsessa Ruusunen! Mukanani kulkee aina Mikki
Hiiren arvoituskirja, ja yritin selvittää sen avulla, mitä tämä
kaikki oikein tarkoitti. Ehkäpä vain aivan kaikkea ei ole
tarkoitettu ymmärrettäväksi. Sivuja selaillessani auringonsäteet
osuivat sammalmättääseen ja näin, kuinka siellä kimalteli jotain.
Poimin sammalten suojasta käteeni lasisen kengän. Kenkä oli pieni
ja siro. Täällä jossain lähellä piileskelee varmasti myös Tuhkimo,
ymmärsin. Satuprinsessat taitavat olla aika ujoa sorttia.
Minulla oli jo kova nälkä, joten istahdin kannonnokkaan
syömään eväitäni. Sitten tulikin jo aika lähteä takaisin kotiin,
jotta ehtisin perille ennen pimeää. En haluaisi olla kuin Bambi
eksyksissä. Kotimatka taittuikin paljon ripeämmin, eikä kotona
kukaan ollut edes huomannut, että olin ollut koko päivän poissa.
Tuntui aivan siltä, kuin aikaa olisi kulunutkin vain muutama
minuutti…