"Posti-Kalle" eli Kalle Moilanen (1904 - 1988) ryhtyi sotien jälkeen postinkantajaksi. Poikamiehenä elänyt Kalle ryhtyi postin palvelukseen, koska luultavasti pieni, muutaman hehtaarin maatila ja pari lehmää eivät yksinään elättäneet Kallea ja hänen huollettavanaan ollutta sairasta äitiä. Postia jaettiin 1950-luvulla kolme kertaa viikossa. Matka taittui talvella hiihtäen ja sulan maan aikana kävellen. Polkupyörää Kalle ei halunnut ottaa käyttöönsä. Postinkannossa kertyi vuosien aikana yhteensä lähes 80 000 km. Kalle Moilanen on kertonut työstään (1966): " Mikäpä postia on kanneskellessa, kun ei ole moottoroituihin kulkuneuvoihin tottunut. Eikä kulkumatkoilla niitä voisi käyttääkään. Ainoa sopiva vehje oli helikopteri, sillä matkallani on kinttupolkuja, piikkilanka-aitoja ja puroja ilman siltoja. Päivittäinen matka on noin 20 km, jonka suoritan kolmasti viikossa. Ei tuo reppu niin kovin painava ole, vain parikymmentä kiloa kertyy keskimäärin painoa kirjeistä, korteista ja pikkuisista paketeista, jotka eivät saa painaa 250 g enempää, sanomalehdet lisäävät painoa. Hyvin kintut ovat kestäneet, ei ole reumatismia, ei patteja eikä muitakaan vikoja. Olen pitänyt aina jalat kuivina käyttäen kumiteräsaapasta, niillä on voinut kahlailla mihin vain. Mitään aikataulua ei onneksi ollut, olen taivaltanut sitä mukaan kuin olen kerinnyt kulkea. En ole pitänyt lukua virallisista heittopaikoista, vaan jättänyt postin taloon kulkuni varrella".
Posti-Kallen vaellusreitti on saanut alkunsa Mieslahtelaisen postinjakajan Kalle Moilasen käyttämästä postinjakelu reitistä. Hän kuljetti postia jalan sotien jälkeen 1950 - 1960-luvuilla noin kahden vuosikymmenen ajan. Nykyinen vaellusreitti noudattelee suunnilleen samaa polkua, mitä Kalle aikoinaan postia jakoi. Tuolloin reitille tuli mittaa noin 25 kilometriä, kun nykyisin vaelluskäytössä oleva reitti on noin 16 kilometriä pitkä. Reitti alkaa Kainuun opistolta ja päättyy myös sinne.
Vaellus kulkee Kainuulaisessa maalaismaisemassa, mihin sisältyy perinnemaisemaa, kosteampia järvenranta polkuja ja kuivempia vaaranrinne polkuja. Matkan varrella on kaksi laavua, missä on tulenteko mahdollisuudet.
Reitti on maastoltaan vaihtelevaa ja pääosin helppokulkuista. Eksymisen mahdollisuutta ei juurikaan ole, sillä reitti on merkattu maastoon oranssilla värillä. Vaikeammilla ja vähemmän kuljetuilla osuuksilla merkit ovat jo päässeet haalistumaan ja polkukin on kasvamassa umpeen. Näillä pätkillä onkin oltava silmä tarkkana, että löytää seuraavan oranssin merkin.
Ensimmäinen etappi on Mieslahden opistolta Jääkärimajuri J.L Rusasen kotitilalle Pieneen Viitamäkeen. Matka taittuu vielä keveästi etupäässä vanhoja tienpohjia kulkien. Etapilla ei ole juurikaan korkeuseroja ja tienpohja on kuiva. Matkalla ylitämme yhden metsäisen puron, jota on jäätävä ihastelemaan hetkeksi. Perillä Pienessä Viitamäessä meitä odottaa kahvit munkin kera.
Kuka sitten oli tämä Jääkärimajuri J.L. Rusanen? Esite tietää kertoa, Jääkärimajuri J.L. Rusanen syntyi Mieslahdessa 14.3.1895 esikoisena maanviljelijä Vilho Rusasen perheeseen. Hän kävi kansakoulun ja Mieslahden kansanopiston 1913 - 1914. Mieslahdessa hän toimi seuraavana vuotena nuorisoseuran esimiehenä. Jääkäriliikkeen kanssa hän joutui kosketuksiin samoihin aikoihin, kun Jääkäriliikkeen itäinen etappitie kulki vuosina 1916 - 1917 Kajaanista Mieslahden Heiskalan kautta Hyrynsalmen Hallaan ja sieltä edelleen Pohjois-Ruotsiin. Silloinen Mieslahden kansanopiston johtaja Aarno Pesonen suhtautui myönteisesti aktivisteihin ja jääkärivärväreihin.
Paltamosta värväytyi 1916 seitsemän miestä Saksaan koulutettaviksi. Yhdessä neljän miehen ryhmässä oli myös jääkärimajuri J.L. Rusanen. Vuosina 1914 - 1917 2 000 suomalaista jääkäriä sai koulutuksen Saksassa.
Rusanen palveli kuninkaallisen Preussin 27. jääkäripaptaljoonassa. Sieltä palattuaan hän palveli Porin jalkaväkirykmentissä Korialla. Tultuaan takaisin Paltamoon Rusanen toimin paikallisen suojeluskuntajärjestön paikallispäällikkönä 1919 - 1935. Aluepäällikkönä hän oli 1925 - 1939. Talvisodassa Rusanen toimi komppanian päällikkönä Suomussalmella, missä myös haavoittui. Jatkosodassa Rusanen toimi JR 31 komppanian päällikkönä. Sodan jälkeen Hän asettui kotiseudulleen Mieslahteen ja sai 4 kk:n vankeustuomion asekätkentäjutussa. J.L.Rusanen kuoli 8.4.1977 82-vuotiaana.
Pienestä Viitamäestä matka jatkuu Rusasen menneisyys mielessä kohti seuraavaa etappia Kaitalammen laavua. Matkalla noustaan hiljalleen ylemmäs ja taival kulkee välillä polulla ja välillä tiellä. Etapin varrelle jää toinen matkan laavuista, Hautalammen laavu, jonne reitti poikkeaa tieltä. Polku oikaisee yhden - vielä tähän vuoden aikaan - kostean kohdan. Se pätkä kuljetaan tietä myöten.
Hautalammen laavun jälkeen alkaa tasaisempi osuus ja välillä kuljetaan tietä myöten, välillä metsässä polkuja pitkin. Kaitalammen laavulla on syytä pitää pitempi paussi. Järjestäjiltä voi ostaa nuotiolla paistettua makkaraa ja kahvia. Omia eväitäkin kannattaa ottaa mukaan. Kaitalampi ei ole kovin iso, mutta useana kesänä se on kasvattanut uuden joutsenpoikueen. Nytkin joutsenen pesä näyttää asutulta, mutta joutsenet eivät ole paikalla.
Kaitalammen jälkeen metsäinen polku alkaa nousta kohti Honkavaaran huippua, joka on 241 metrin korkeudessa. Joskus muinoin vaaralta on auennut komea näköala 120 metriä alempana olevalle Oulujärvelle. Nyt näkymän peittää jo korkeaksi kasvanut taimikko. Joskus alueella on ollut näkötorni, mutta enää sitä ei siellä ole.
Loppumatka sitten laskeudutaankin vaaran laelta alas Mieslahden opistolle. Välillä polku kiemurtelee jyrkästikkin vaaran rinteillä. Sateella saa olla tarkkana. Reissun päätteeksi voi vielä käydä yöuinnilla Mieslahden uimarannalla. Kesäyön äänet jäävät takuulla unohtumattomasti mieleen.