Matot pesuun!
Olipa kerran ei tästä kovinkaan kaukana kartano, jota asutti jo parhaat vuotensa elänyt pariskunta. Herrasväki työllisti toki aikamoisen liudan apuväkeäkin, mutta rouva oli tunnettu ahkeruudestaan ja halusta puurtaa jokaisessa hommassa mukana. Herra sen sijaan mieluusti istuskeli työhuoneessaan paksun sikarinsavun ympäröimänä, pyöritteli viiksenkärkiään, taputteli pyöreää vatsaansa ja katseli ikkunasta kaunista jokimaisemaa. Toki hän hoiteli talon paperiasioita, mutta tarkasti huolehtien siitä, ettei se rasituksen puolelle kääntynyt.
Kerran vuodessa, ennen juhannusta, muuten niin sopuisan pariskunnan välillä välähteli ja räiskyi. Rouva oli nimittäin sitä mieltä, että talon irtain mattoineen verhoineen on pestävä ja hinkattava putipuhtaaksi ennen kosteiden ja lämpimien heinäsäiden tuloa. Tämä puhdistustuomio koski myös herran työhuonetta. Tiukasta vastustuksesta huolimatta rouva oli aina saanut tahtonsa läpi, suorastaan kävellyt herran ylitse ja kaapannut mukaansa pesulaiturille jopa tämän nuoruusvuosien reissuilta tuoman pehmeän, syvänpunaisen itämaisen maton. Pitkälle syksyyn meni ennen kuin tuttu tupakantuoksu palasi mattoon, ja muihinkin kapineisiin.
Niinpä eräänä suloisena suvena rouvan äimistys oli suuri, kun hän juhannuksen alusviikolla meni hakemaan mattoa pesuun. Sitä ei ollut! Herra tuntui olevan selvillä sen sijainnista, mutta ei kertonut, vaikka hänet useammalla aterialla jätettiin ilman jälkiruokaa. Työhuoneen peränurkassa oli komero, jossa oli kaikenlaista matkamuistoa merten takaisilta matkoilta. Siellä oli myös suuri arkku, johon ei ollut avainta, ei ollut koskaan ollutkaan. Sen avaamiseen tarvittiin vain hoksottimia, ei apuvälineitä eikä voimaa.
Jahka heinäkuu lämpimänkosteine öineen taas koittaisi ja matonpesusesonki olisi ohi, niin mattopa yllättäen ilmestyisi takaisin herran huoneen lattialle. Tuttuine tuoksuineen. Vaara ohi!
PS. Käsittele kätköpurkkia kuin avaimetonta arkkua, viisaasti! Jätä auto kieltomerkin luo kadun varteen.