Tyttö ja tanssiva karhu (Marja-Leena Mikkola)
Kun isänsä kodissa tyttö
kävi lattiaa leveää,
ei tiennyt mikä oli raskasta
ja mikä on keveää.
Ajoi markkinoille tyttö
huoletta, hatutta päin,
ja näki tanssivan karhun
hän joukossa ilveilijäin.
Vain kerran kun silmiin katsoi
hän karhua hyppivää,
hän tiesi mikä on raskasta
ja mikä on keveää.
Hän unohti isän ja äidin
ja lapsuuden unohti
ja ilveilijöiden matkaan
hän salaa katosi.
Hän karhun vierellä kulki,
sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa hän jakoi leivän
ja vilun, nälän ja työn.
Ja karhu, karhu tanssi,
kun tyttö rumpua löi,
ja niin kuin aurinko kuuta
hän karhun sydäntä söi.
Tie juoksi, vuodet kulki,
yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun
soi hilpeät sävelmät.
Vaan heikkeni tanssiva karhu,
se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta
se lausui verkalleen:
"Oi, valon keskelle raudan
ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen
kannoimme ilveillen.
Ken hallitsee sydäntäni
sen veitsellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni
on rakkaus pohjaton."
Nyt särähti mandoliinit,
nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi,
ja kalpeni katselijat.
Kun karhun huulilta juoksi
pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui
sanansa viimeiset:
"Oli rakkauteni sinuun
kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu.
Oi, ota käsiisi se."
On tarina vanha, jo peittää
sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken,
ja unohtui itsekin.