Volokinpolku: 30 Presidentit - Tarja Halonen I
-
Difficulty:
-
-
Terrain:
-
Size:  (micro)
Please note Use of geocaching.com services is subject to the terms and conditions
in our disclaimer.
Volokinpolku on Volokinpolun retkeilyreittiä ja sen monipuolista luontoa esittelevä kätkösarja. Reitti muodostaa janamaisen geopolun, joka on merkattu maastoon keltaisin opastein.
Geopolun kätköjen piilotustapa vaihtelee ympäristön vaatimusten mukaan, mutta on pyritty toteuttamaan mahdollisimman yhden linjan mukaan. Jokainen kätkö on noudettavissa myös itsenäisenä kohteena. Koko geopolun pituus on noin 30 kilometriä. Etsi geopolun kätköjä luonnonrauhaa kunnioittaen!
Huom! Koska kätkö on janamudossa eikä palaa alkupisteeseen, helppo tapa kiertää polku on porukalla käyttäen kahta autoa, toinen auto jätetään polun toiseen päähän Jyrkälle ja toinen auto viedään toiseen päähän polun päässä sijaitsevalle laavulle. Polun voi suorittaa myös esimerkiksi 7km pätkissä jättämällä auto pienille metsäteille parkkiin.
HUOM! Koska Volokinpolun maasto on paikoittain hyvin vaikeakulkuista, polkua ei suositella kokemattomille luonnossaliikkujille. Polkua on vaikea ajaa maastopyörällä.
Kaikkien kätkötiedotteiden lähteenä toimii Wikipedia.
Tarja Halonen: Varhaiselämä, poliittisen uran alku ja nousu ministerin tehtäviin.
Tarja Kaarina Halonen (s. 24. joulukuuta 1943 Helsinki) on suomalainen poliitikko, joka toimi Suomen tasavallan 11. presidenttinä ja ensimmäisenä naispuolisena valtionpäämiehenä vuosina 2000–2012. Hän astui virkaansa 1.3.2000, ja hänet valittiin uudelleen tasavallan presidentiksi vuonna 2006.
Halonen syntyi Helsingissä jouluaattona 1943. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1968 ja hänen ammattiuransa alkoi Suomen ylioppilaskuntien liitossa, jossa hän työskenteli sosiaali- ja järjestösihteerinä 1969–1970. Hän aloitti Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n lakimiehenä 1970 ja jatkoi tässä tehtävässä koko poliittisen uransa ajan.
Suomen Sosialidemokraattiseen puolueeseen Halonen littyi vuonna 1971. Hänen poliittinen uransa alkoi 1974, jolloin hänet nimitettiin pääministeri Kalevi Sorsan eduskuntasihteeriksi. Kansanedustajaksi hänet valittiin ensimmäisen kerran Helsingin vaalipiiristä 1979 ja sen jälkeen neljä kertaa jatkokaudelle, kunnes hän astui virkaansa tasavallan presidenttinä vuonna 2000. Eduskunnassa hän toimi sosiaalivaliokunnan puheenjohtajana 1984–87, lakiasiainvaliokunnan varapuheenjohtajana 1991–1995 ja suuren valiokunnan puheenjohtajana 1995. Keskeinen osa Halosen poliittista toimintaa on ollut myös hänen viisi kauttaan Helsingin kaupunginvaltuustossa 1977–1996.
Halonen on ollut kolme kertaa ministerinä: sosiaali- ja terveysministerinä 1987–1990, oikeusministerinä 1990–91 ja ulkoministerinä 1995–2000. Hän oli myös pohjoismaisen yhteistyön ministeri 1989–1991. Halosen ulkoministerikaudella Suomi toimi ensimmäisen kerran Euroopan unionin puheenjohtajamaana heinäkuusta joulukuuhun 1999.
Halonen on toiminut aktiivisesti Euroopan neuvostossa, ensin Suomen parlamentaarisen valtuuskunnan varapuheenjohtajana 1991–95 ja myöhemmin ministerivaliokunnassa. Hän oli myös jäsen Euroopan neuvoston asettamassa niin sanotussa viisasten miesten komiteassa 1998–99. Presidenttikaudellaan Tarja Halonen toimi Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettaman Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission puheenjohtajana vuosina 2002–2004. Maaliskuusta 2009 lähtien hän ollut maailman naisjohtajien neuvoston (The Council of Women World Leaders, CWWL) puheenjohtaja. Elokuusta 2010 lähtien Halonen on toiminut myös YK:n pääsihteerin asettaman kestävän kehityksen korkean tason paneelin rinnakkaispuheenjohtajana.
Halonen on kiinnittänyt uransa aikana erityisesti huomiota ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan. Myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvon edistämistä koskevat asiat ovat olleet keskeisiä koko hänen poliittisen uransa aikana. Presidenttinä Halonen oli erittäin suosittu suomalaisten keskuudessa: kyselyjen mukaan hänen suosionsa oli huipussaan joulukuussa 2003, jolloin 88% suomalaisista oli Haloseen tyytyväisiä. Presidenttikautensa jälkeen Halonen on ilmaissut olevansa kiinnostunut ja käytettävissä kansainvälisiin luottamustehtäviin, mutta osallistuvansa jatkossakin yhteiskunnalliseen keskusteluun myös Suomessa.
Lapsuus
Tarja Halonen syntyi jatkosodan aikana, jouluaattona 1943. Halosen lapsuudenkoti oli Helsingissä Kallion kaupunginosassa osoitteessa Hämeentie 34. Kallio oli jo Halosen syntyessä vahvasti perinteistä työväenluokan asuinaluetta. Tarja Halosen äiti, Lyyli Elina Loimola (entinen Öfverström, 1917-1990) oli muuttanut Kallioon Lohjalta vuonna 1939. Ammatiltaan Loimola oli somistaja ja kotiapulainen. Isä, Vieno Olavi Halonen (1915–1981), oli kotoisin Kuopiosta ja työskenteli hitsaajana. Halosen vanhemmat olivat avioituneet talvisodan alkaessa ja Tarja Halonen syntyi muutama vuosi myöhemmin. Vieno Halonen oli rintamalla ja Lyyli Loimola työskenteli kenkätehtaassa, kun Tarja Halonen syntyi.
Halosen ollessa kaksivuotias hänen isänsä Vieno Halonen lähti kioskille ostamaan lehteä, eikä enää palannut kotiin perheensä luokse. Halonen ei ole myöhemmin juurikaan kommentoinut tapahtumaa, mutta virallisesti Halosen vanhemmat erosivat vuonna 1948. Vieno Halonen oli sodan aikana palkittu sotilas, joka taisteli niin sanotussa Ässärykmentissä. Vieno Halonen haavoittui sodan aikana kolme kertaa ja sodan jälkeen hänet palkittiin ensimmäisen, toisen ja neljännen luokan Vapauden mitaleilla. Tarja Halonen on myöhemmissä haastatteluissa kertonut tavanneensa isänsä vain muutamia kertoja.
Vuonna 1950 Lyyli Halonen meni uudelleen naimisiin sähköasentaja Thure Herman Forssin kanssa. Tarja Halosesta tuli hyvin läheinen Forssin kanssa ja hän nimitti tätä omaksi isäkseen. Thure Forss oli aktiivinen työväenliikkeessä ja Halonen on myöhemmin todennut hänellä olleen suuri vaikutus hänen omaan aatteellisuuteensa. Halosen mukaan Forssin koko perhe ja suku olivat hyvällä itsetunnolla varustettuja työläisiä, jotka väittelivät mielellään asioista. Halonen on todennut, että hänen äitinsä sen sijaan oli kokenut vuoden 1918 sisällissodan jälkeisen ajan maaseudulla asuessaan niin kovana, ettei hän halunnut juurikaan kertoa kokemuksistaan tyttärelleen. Halonen on kuvaillut äitiään todelliseksi selviytyjäksi, joka oli aktiivinen ja sitkeä ihminen joka arvosti hyviä, rehellisiä ja vaatimattomia, kovasti töitä tekeviä ihmisiä. Kun Halonen lähti mukaan politiikkaan, hän totesi itse arvostavansa ja kunnioittavansa näitä samoja piirteitä ihmisissä.
Kotona korostettiin myös opiskelun tärkeyttä. Vuonna 1950 Halonen aloitti opintonsa Kallion kansakoulussa mistä hän myöhemmin jatkoi opintojaan Kallion yhteiskouluun. Tämä ei ollut 1950-luvun työläisperheiden lasten kohdalla kovinkaan tavallista, sillä oppikoulu oli maksullinen ja sinne tuli pyrkiä. Kallion yhteiskoulu oli pitkän aikaa ainoa oppikoulu pitkänsillan pohjoispuolella ja suurin osa oppilaista tuli Halosen lailla työläisperheistä. Kotona Haloselle annettiin lupa hakeutua oppikouluun, mutta vanhemmat odottivat Haloselta sen maksullisuuden vuoksi myös menestystä ja hyviä tuloksia. Halonen kertoi myöhemmin hänen vanhempiensa sanoneen, että hänellä on lupa jäädä kerran luokalleen ja muutaman kerran saada ehdot, vaikka mitään tällaista ei myöhemmin tapahtunut. Halonen sai sen sijaan koulussa sekä hyviä arvosanoja että stipendejä. Keväällä 1962 Halonen kirjoitti ylioppilaaksi reaaliaineiden luokalta Kallion yhteiskoulusta. Samalla hänestä tuli työläissukunsa ensimmäinen ylioppilas.
Nuoruus
Halonen on myöhemmin kertonut haastatteluissa olleensa kiltti tyttö, jonka nuoruus ei ollut kovinkaan villi. 1950-60 luvujen taitteen uusi Amerikkalainen nuorisokulttuuri veti kuitenkin myös Halosen mukaan ja myöhemmin hän muisteli muun muassa Paul Ankan vuoden 1959 Linnanmäen musiikkikeikkaa ja ajan pukeutumismuotia. Halonen keskittyi kuitenkin itse enemmän opiskeluun ja ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen hän lähti opiskelemaan taidehistoriaa Helsingin yliopistoon. Taidehistorian opintoja kesti vuoden ennen kuin Halonen siirtyi lukemaan lakia. Oikeustieteen kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1968 pääaineenaan rikosoikeus. Opiskeluaikaan Haloselle mahtui myös monivuotinen kihlaus, joka kuitenkin päättyi kun Halosen kumppani lähti kehitysyhteistyöhön ulkomaille.
Halonen aloitti ensimmäiset työnsä juristina jo ennen valmistumistaan vuonna 1967 Luotonvalvonta Oy:ssä. Työskenneltyään yrityksessä muutaman vuoden hänet palkattiin Suomen ylioppilaskuntien liiton sosiaali- ja järjestösihteeriksi vuonna 1969. Opiskelijatovereidensa mukaan Halonen ei kuulunut opiskelijaliikkeen radikaalisiipeen, sillä Halonen ei juurikaan ottanut osaa opiskelijapolitiikkaan ja Vanhan valtauksessakin vuonna 1968 Halonen oli mukana lähinnä sivustaseuraajana. Hän oli enemmän suuntautunut ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksiin ja erityisen lähellä nuoren Halosen sydäntä olivat jo tuolloin vähemmistöjen puolustaminen sekä kehitysmaiden ongelmat.
Halosen työskentely ylioppilasliikkeessä sai hänet kiinnostumaan politiikasta aiempaa enemmän ja vuonna 1970 hän siirtyi työskentelemään juristina SAK:hon. Hän oli samalla ensimmäinen nainen, joka oli koskaan työskennellyt juristina SAK:ssa. Samana vuonna Halonen liittyi SDP:n Kallion osaston jäseneksi.
Poliittisen uran alku
Politiikka alkoi kiinnostaa Halosta enemmän viimeistään 1970-luvun puolivälissä, kun SDP:n silloinen puheenjohtaja ja ulkoministeri Kalevi Sorsa pyysi häntä eduskuntasihteerikseen. Halonen suostui tehtävään, mutta jatkoi samanaikaisesti työtään myös SAK:n juristina. Sorsa muisteli myöhemmin, että hän tarvitsi eduskuntasihteerikseen henkilön, jolla olisi sekä laintuntemusta että hyvät yhteydet työmarkkinajärjestöihin. Halosesta tulikin yksi SDP:ta, hallitusta ja ammattiyhdistysliikettä yhdistävistä siteistä. Kalevi Sorsa huomasi pian, että SAK:n puheenjohtajan Niilo Hämäläisen ”lainaama” nuori juristi oli itsenäisesti ajatteleva mutta samalla hallitukselle lojaali työtoveri.
Liittyessään SDP:hen Halonen kuului sen vasemmistosiipeen. Vuonna 1973 Halonen oli mukana allekirjoittamassa vasemmiston yhteistä ”EEC-kauppasopimus torjuttava” -adressia ja vuosina 1970–72 hän osallistui varapuheenjohtajana ja SAK:n edustajana DDR:n tunnustamiskomitean toimintaan, mistä Halosta myöhemmin vuoden 2006 presidentinvaalien aikaan arvosteltiin. Halonen torjui arvostelun ja totesi, että komitean jäsenenä oli ollut myös oikeistopoliitikkoja ja että vuonna 1973 Suomi tunnusti sekä Saksan liittotasavallan että Saksan demokraattisen tasavallan.
Halonen asettui ehdolle eduskuntavaaleissa vuonna 1975, mutta ei vielä tällöin saanut riittävästi ääniä päästäkseen läpi. Samana vuonna Halonen valittiin Osuusliike Elannon edustajistoon, jossa hän toimi aina presidentiksi tuloonsa asti. Vuonna 1977 hänet valittiin ensimmäisen kerran Helsingin kaupunginvaltuustoon, jossa hän toimi vuoteen 1996 asti. Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa hän pyrki toistamiseen eduskuntaan ja tuli valituksi. Vain muutamaa kuukausi ennen valintaansa Halosesta oli tullut äiti, kun hän ja SDP:n eduskuntaryhmän silloinen sihteeri Kari Pekkonen saivat Anna-tyttären. Perhe-elämää kesti vain muutaman vuoden, sillä Halonen ja Pekkonen erosivat 1980-luvun alkupuolella.
Eduskunnassa Halonen sai huomiota sanavalmiina ja rohkeasti omaa linjaa vetävänä poliitikkona. Hän imetti tytärtään kesken työpäivän, ja vuosina 1980-81 hän toimi seksuaalista tasa-arvoa ajavan Setan puheenjohtajana. Setan puheenjohtajana ollessaan Halonen teki eduskuntakyselyn seksuaalisten vähemmistöjen syrjinnästä. Eduskunnassa Halosen ensimmäinen merkittävä tehtävä oli sosiaalivaliokunnan puheenjohtajuus vuosina 1985–86.
Nousu ministerin tehtäviin
Halonen toimi pitkään rivikansanedustajana, kunnes vuonna 1987 Kalevi Sorsa pyysi häntä sosiaalihuolto-, alkoholi- ja tasa-arvoasioista vastaavaksi sosiaaliministeriksi Harri Holkerin hallitukseen. Vakaumuksellisena sosialistina Halonen suhtautui ensin epäluuloisesti työskentelyyn sinipunahallituksessa, mutta suostui kuitenkin lopulta ottamaan tehtävän vastaan. Myöhemmin tehtävää täydennettiin vielä Pohjoismaiden yhteistyöministerin salkulla vuosina 1989–91.
Kolme vuotta myöhemmin vuonna 1990 Halosesta tehtiin saman hallituksen oikeusministeri, kun Matti Louekoski siirtyi valtiovarainministerin tehtävään. Oikeusministerin tehtävä merkitsi ensimmäistä rajua ryöpytystä, johon Halonen poliittisella urallaan joutui. 1990-luvun alun laman aikana Suomeen pyrki Neuvostoliitosta useita loikkareita. Oikeusministeri Halonen teki loikkareita koskevat käännytyspäätökset, joita kansalaiset arvostelivat ankarasti. Kaikki tiesivät, että loikkareita ei naapurimaassa kohdeltu mitenkään helläkätisesti, mutta Halonen tukeutui asiassa kansainvälisiin sopimuksiin ja lakipykäliin eikä provosoitunut arvostelusta.
SDP oli yksi vuoden 1991 eduskuntavaalien häviäjistä ja Halonen siirtyi puolueen mukana kansanedustajaksi oppositioon, kun Esko Ahosta tuli uuden porvarihallituksen pääministeri. Neljä vuotta myöhemmin SDP otti vuoden 1995 eduskuntavaaleissa murskavoiton, jonka pohjalta pääministeriksi nousi SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen. Lipponen pyysi Halosta sateenkaarihallituksensa ulkoministeriksi, mikä tuli yllätyksenä myös monille sosiaalidemokraateille. Ulkoministerin salkkua oli pedattu SDP:n pitkän linjan vaikuttajalle Pertti Paasiolle, eikä yksikään nainen ollut aiemmin toiminut ulkoministerinä. Myös ulkoministeriössä nimitystä ihmeteltiin, sillä Halosta ei pidetty erityisen diplomaattisena tai sanojaan säästelevänä poliitikkona. Halosen alku ulkoministerinä olikin hankala, ja myöhemmin häntä arvosteltiin ajoittaisesta tuiskahtelusta ministeriön virkamiehille.
Vastoinkäymisistä huolimatta Halonen jatkoi ulkoministerin tehtävässä myös Lipposen toisessa hallituksessa vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeen. Ulkoministerin tehtävä merkitsi Haloselle ennestään merkittävämpää näkyvyyttä sekä Suomessa että kansainvälisesti. SDP:ssä ryhdyttiin tällöin pohtimaan, voisiko Halonen asettua ehdolle vuoden 2000 presidentinvaalien SDP:n esivaaliin. Ennen valintaansa presidentiksi Halonen ehti toimia ministerinä yhteensä 3 238 päivää. Tämä tekee hänestä toiseksi kauimmin ministerinä Suomessa toimineen naisen SDP:n Sinikka Mönkäreen jälkeen.
HUOM! Ota mukaan kierrokselle lyijykynä ja teroitin. Älä käytä loggaamiseen tarroja, leimoja tai irtonaisia lappuja.
Jos kierrätte reittiä isommalla porukalla, voitte käyttää lyhennettä nimimerkeistänne säästääksenne tilaa lokikirjassa. Muista kirjoittaa nettiloggaukseen keitä nimimerkkinne taakse kätkeytyy.
Shortly in English:
Volokinpolku is a geohiking trail that takes you in to Volokinpolku hiking trail. This trail is clearly pointed out by yellow markings along the route.
The caches in trail are hidden according to the hiding place, but all caches are easily found.
Every cache is find-able on its own, so you don't have to go through the whole trail if you don't want to. If you decide to hike the whole Geotrail the hiking distance will be approx. 30 km
Please take consideration of Geo trails' nature, do not disturb animals or damage the flora searching any caches. Respect the nature!
Additional Hints
(No hints available.)