Elämä joskus kolhii Mystery Cache
Thymallus Thymallus: Cache archived.
-
Difficulty:
-
-
Terrain:
-
Size: 
(small)
Please note Use of geocaching.com services is subject to the terms and conditions
in our disclaimer.
Lopulliset koordinaatit saat luettuasi kaksi alla olevaa tarinaa. Tarinat ovat keksittyjä ja niiden ei ole tarkoitus loukata ketään. Olkoon tämä pieni kunnianosoitus kaikille niille, joita elämä on joskus kolhinut.
Juha:
" Kolme suvee oon lusinut tästä kakusta. En ees jaksa muistaa kuinka mones kakku tää on, mut ainakin kolmas kova tuomio. Ehtoollisii mul on varmaan niin helkutisti, et mitkään laitoksetkaan oo pysyeet niissä mukana. Ekan kerran kävin Keravan korkeakoulun kuustoist vuotiaana, jostain pahoinpitelyst tai vastaavast... paha mennä sanoo. Suljetut paikat ei oo mun juttu ja siel rupes ekan kerran mummot katoaa pöntöstä. Laittovat mut palikalle ja lekuri vaan totes,et äijällä on joku sekamuotoinen personallisuushäiriö. Juu, sekaisin olin tosiaan ollut varmaan esikoulusta lähtien. Keravalta kun pääsin, tutustuin yhteen daamiin, jonka kanssa bunkkasin sit reilu viis vuotta, saatiin skidi. Donna kärsi kaikista mahdollisista yläpään taudeista, joista mun kohdalla pahin oli seksuaalinen haluttomuus. Siihen se meidän juttu sit päätty. Daami lähti lataamoon ja mulla vankipassissa luki Riksu. Ehkä suurin mun menetyksistä oli kun faija delas. Vaik se oli narkki, niin jollain tavalla se oli mun esikuva. Ehkä maailman kiltein jannu. Silloin kun se oli klaari, oli ehkä maailman paras faija. Pisti aina muut ykköseks, vaik ite ryynäs. Pari viimeist vuotta se asu jossain palvelutalossa, ku ei himas enää pärjännyt. Kaiken muun pahan lisäks se koki sen yläraajan monoplegian tai sen semmosen. Toisest handust vaan lähti veto. Tän rundin kun oon lusinu, niin keskityn skidiini. Lopetan kaikki hölmöilyt ja rupeen streitiks. Ei mul oo enää varaa missata tätä elämää."
Liisa:
" Mä olin varmaan alle kouluikäinen, viis tai jotain, kun äiti joutui ensimmäisen kerrran mielisairaalaan. Muistan hyvin, kun isän kanssa käytiin äitiä Lapparissa katsomassa. Valkoiset seinät, paljon hauraita ihmisiä. Niiitä reissuja äidille tuli vuosien mittaan useita. Tuntu, että hetken meni hyvin ja sit tuli taas romahdus. Aluks ne ei osannut sanoa, mikä sitä vaivas ja mulle pienelle ihmiselle joku muu ei-elimellinen psykoottinen häiriö ei sanonut mitään. Mummo ja isä hoisivat mua vuorotellen, niin paljon kuin omilta kiireiltään ja sairauksiltaan kerkisivät. Mummo oli mulle rakas, vaikka sillä pihapiirissä oli vanhan ja kiukkuisen ihmisen maine. Pihan pennut pelkäsivät sitä ja tietenkin mummo joutui kaiken maailman kolttosten kohteeksi. Ne haukkuivat sitä kameliksi kun sil oli sellainen kyttyrä selässä, jonka se oli saanut sairastettuaan selkärangan tuberkuloosin. Mä jouduin itsenäisymään jo 15 vuotiaana, kun muutin pois kotoa opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. No, opiskelut ei kuitenkaan juuri maistuneet ja vietin kymmenisen vuotta aika irrallista ja hulvatonta elämää, joka kostautu sit tulevaisuudessa. Ikinä en ole päihteitä juuri ihannoinut, vaikka kaikkea on tullut vuosien mittaan kokeiltua. Psykologilla ja psykiatrilla laukkasin lähes koko viime vuosikymmenen, mut ei niistä mitään hyötyä ole ollut. Montaa diagnoosia ovat mulle tarjonneet ja tälläkin hetkellä yhtenä työdiagnoosina on muu pitkäaikainen persoonallisuuden muutos. Juu... ei sano yhtään mitään! Äiti kuoli pari vuotta sitten... en ees tiedä mihin. En vain silloin jaksanut välittää. Nyt kun ikää on tullut mittariin hieman enemmän, niin tuntuu, että elämän solmut alkaa aukeamaan. Elämästä on tullut kevyempää ja jopa se valokin kajastaa sieltä tunnelin päästä. Ja uskon, että se ei ole junan valo. Joka aamu, kun herään kiitän itseäni siitä, että saan olla minä. Ihan oma itseni" Tarkasta ratkaisusi
Additional Hints
(No hints available.)