Idan surullinen tarina Mystery Cache
-
Difficulty:
-
-
Terrain:
-
Size: 
(small)
Related Web Page
Please note Use of geocaching.com services is subject to the terms and conditions
in our disclaimer.
Idan surullinen tarina
Kun Ida vihdoin kirkolle pääsi, oli jumalanpalvelus jo alkanut. Oli sunnuntai BC. toukokuuta 1FL3 ja ilmat olivat pikkuhiljaa tulleet lämpimiksi. Ida astui kirkon sisälle ja hänen katseensa kiersi kirkon ympäri: valkoiset seinät, joita koristivat siniset maalatut pylväät ja iso krusifiksi roikkui vasemmalla. Alttaritaulua kirkossa ei ollut, vaan saarnastuoli oli keskellä alttaria. Kirkko oli täynnä kirkkokansaa ja Ida hädin tuskin löysi itselleen istumapaikan. Virsi kaikui puisilla seinillä. Ida ei kuitenkaan saanut lauletuksi. Ääni jäi jonnekin ihan kuin kuiva kurkku olisi imenyt äänteet takaisin. Hetken päästä Idan ajatukset kulkeutuivat jo muualle ja hän jäi apaattisesti tuijottamaan kaukaisuuteen.
Vaikka Ida oli asunut jo pitkään Pomarkussa, niin hän silti tunsi olonsa vieraaksi tässä pienessä kylässä. Ida oli kotoisin Merikarvialta. Siellä hän oli syntynyt kylmänä helmikuisena pakkaspäivänä Vähä-Näsin talon mailla Ahlsten nimisen nikkarin tyttären aviottomana lapsena. Idan äiti kertoi usein Idalle tarinaa isästä. Isä oli ollut komea merimies, joka seilasi nyt laivalla kaukana vierailla merillä. Varttuessaan vanhemmaksi Ida oli ymmärtänyt äidin keksineen tarinat isästä, mutta silti vieläkin hän muisteli usein äidin tarinoita, jotka olivat Idan mieltä lämmittävin muisto lapsuudestaan.
Idan ollessa noin nelivuotias meni Idan äiti naimisiin Alakylässä asuneen Elias Leppäluodon kanssa, mutta äiti kuoli melko pian naimisiinmenon jälkeen. Äidin kuolema oli Idalle kova paikka. Hänen ainoa tuki ja turva tässä elämässä oli poistunut. Leppäluodon talossa Idasta tuli vain riesa. Yksi suu lisää ruokittavana. Idan varttuessa työmäärä vain kasvoi ja hän tunsi olevansa vain yksi piika muiden joukossa. Ida haaveili omasta kodista.
Merikarvialla Ida oli sitten Kallen tavannut ja siellä mennyt naimisiin lokakuussa. Kalle oli Mikkolan talon isännän veli Pomarkun kirkonkylältä. Ida oli tuolloin 18-vuotias neitokainen ja Kalle oli Idaa muutaman vuoden vanhempi. Vaikka syksy oli tuolloin jo edennyt pitkälle, niin hääpäivä oli lämmin ja aurinkoinen. Samoin oli Idan mieli. Hän saisi vihdoin oman kodin. Tosin Idaa jännitti kovasti muutto uudelle paikkakunnalle keskelle vieraita ihmisiä. Idalle oli vasta myöhemmin selvinnyt kuinka kiivas luonto Kallella oli. Pomarkussa oli kyllä Kallen kiivaus yleisesti tiedossa. Ei ollut kuin vuosi ennen häitä, kun Kalle oli rääkännyt hevosen hengiltä.
Pomarkussa Ida oli muuttanut Kallen kanssa asumaan torppaan hieman kylän ulkopuolelle Iso Savon maille. Siellä he olivat jo IH vuotta yhteiseloa viettäneet. Kalle oli alkanut kuitenkin enenevässä määrin viettämään aikaansa äitimuorinsa luona ja nyt oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun Kalle oli viimeksi ollut kotosalla. Ida oli jäänyt yksin lasten kanssa. Idan lapsista D tyttöä oli hiljattain kuollut punaripuliin ja vanhin poika Kalle oli kuollut jo paljon aiemmin. Lapsista kolme oli elossa, joista nuorin oli vasta neljännellä vuodella. Ida syytti mielessään Kallea pienten tyttöjensä kuolemasta. Jos Kalle ei olisi jättänyt Idaa yksin selviytymään arjen askareista, niin tytöt olisivat varmaan vielä elossa.
Nyt Ida oli jälleen raskaana. Koska Kalle ei enää kotonaan viihtynyt, oli kylällä alkanut kiertämään ikävä huhu, ettei Kalle olisi lapsen isä. Kovasti kylän eukot yrittivät keskenään arvuutella mahdollisen isän nimeä. Ida oli mielensä pahoittanut juoruista. Ida itse kuitenkin tiesi totuuden. Kalle oli humalapäissään tullut uutena vuotena kotiin ja tuolloin oli lapsi saanut alkunsa. Ida halusi katkaista huhuilta siivet. Kaikkein paras olisi, jos Kalle palaisi kotiin. Ida oli jo useaan otteeseen yrittänyt Kallea suostutella palaamaan kotiin, mutta tuloksetta.
Kirkonmenot päättyivät vihdoin. Ida ei jäänyt kirkolle muiden seuraan juoruamaan, vaan suuntasi kulkunsa kylän ulkopuolelle. Ei kotiinsa, vaan Kallen äitimuorin luo. Sieltä hän Kallen löysikin. Ida ajatteli katkerana, että täällä sitä lepäillään, vaikka kotonakin olisi paljon töitä odottamassa ja monta suuta ruokittavana. Ida ei kuitenkaan sanonut asiasta Kallelle mitään. Hän ei saisi nyt suututtaa Kallea. Idahan oli tullut tänne varta vasten tekemään Kallen kanssa sovintoa. Kalle oli jo kaksi vuotta kärsinyt jostain sisäisestä sairaudesta ja ollut kovin voimaton. Tänään oli Kalle saanut lisää lääkettä vaivoihinsa ja oli niitä nauttinut päivän aikana. Ehkä Kalle oli lääkkeiden ansiosta hyvällä tuulella tai Ida onnistui sittenkin ylipuhumaan Kallen palaamaan kotiin, koska illalla hän sinne sitten Idan iloksi saapuikin.
Ida oli juuri valmistamassa ruokaa lapsille ja vesi oli padassa kiehumassa. Lapset olivat jossain ulkona leikkimässä, eivätkä vielä tienneet isän palanneen kotiin. Aluksi he juttelivat ihan vain niitä näitä, mutta lopulta keskustelu siirtyi tulevaan lapseen. Kallekin oli kuullut mitä kylällä juorutaan ja se oli saanut Kallenkin epäilemään omaa isyyttään. Kalle kysyi Idalta, kuka on lapsen isä. Kalle ei uskonut Idan vakuutteluja uskollisuudestaan. Iso riita muodostui Idan ja Kallen kesken. Lopulta Kalle löi Idaa päähän ja toinen isku osui suoraan kasvoihin. Kun Kalle valmistautui antamaan Idalle seuraavan iskun, onnistui Ida heittämään padasta kiehuvaa vettä Kallea päin. Kalle puristeli polttavaa vettä pois vaatteistaan. Ida kaappasi pöydältä kaulausrullan ja löi sillä Kallea päähän. Kalle kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan. Ida kumartui Kallen ylitse ja Idan nenästä vuoti verta. Veripisarat putoilivat Kallen kalpeneville kasvoille. Ida tajusi Kallen kuolleen ja ryntäsi ulos ovesta töllin nurkalle ja oksensi. Ida tärisi kauttaaltaan ja hän haukkoi kauhuissaan henkeään.
Ida meni kaivolle ja nosti sieltä ämpärillisen vettä, jolla hän sitten pesi kasvonsa. Ida kulki kuin unessa. Hän palasi sisälle torppaan ja Idan valtasi epätodellinen olo. Ida toivoi turhaan, että tämä kaikki olisikin vain unta ja kohta hän heräisi painajaisestaan ja mitään ruumista ei olisi lattialla, mutta siinä lattialla Kalle makasi. Ida tuijotti Kallen ruumista ja mietti, mitä nyt tehdä, kun pihalta alkoi kuulua lasten ääniä. Ida yritti turhaan siirtää Kallen painavaa ruumista. Hän ei halunnut lastensa näkevän Kallea näin. Ida irrotti hädissään kaksi lattiaparrua ja työnsi Kallen ruumiin kuoppaan. Sitten Ida asetteli parrut takaisin paikoilleen ja levitti oljet siihen päälle. Silloin vasta Ida tajusi lattialla olevan verta. Ida ei tiennyt, oliko veri hänen omaansa vai Kallen. Ida alkoi juuri pesemään verta pois lattialta, kun lapset saapuivat sisälle.
Ida ei saanut nukutuksi. Ida makasi valveilla ja tuijotti lattiaa, joka kätki alleen Kallen ruumiin. Ida ei kyennyt ymmärtämään miten iso mies voisi yhdestä iskusta siten kuolla. Hän ei edes lyönyt lujaa. Olisiko tauti voinut saada Kallesta juuri tuolloin yliotteen? Ida mietti itsekseen illan tapahtumia. Kalle oli kyllä kaatuessaan pidellyt rintaansa. Olisiko Kalle sittenkin saanut sydänhalvauksen? Mitä jos hän ei sittenkään iskullaan aiheuttanut Kallen kuolemaa. Epätietoisuus omasta syyllisyydestään valtasi Idan mielen.
Kallen äiti huolestui Kallen katoamisesta. Kalle oli vain sanonut käyvänsä äkkiseltään kotona lapsia katsomassa. Sattumalta Kallen äitimuori kohtasi tiellä poliisikonstaapeli Herman Juusosen, joka oli ikävästi kadottanut oman savukerasiansa. Äitimuori ilmaisi pojan katoamisesta aiheutuneen huolensa poliisikonstaapelille, joka lupasikin poiketa Mikkolan torpalla kyselemässä Kallen kuulumisia. Samalla hän voisi kaiketi tiedustella onko joku siellä ehkä mahdollisesti löytänyt hänen kallisarvoisen savukerasiansa.
Poliisikonstaapeli Juusonen saapui töllin pihalle ja astui ovesta sisälle. Sisällä poliisi Juusonen oli juuri kysymäisillään savukerasiansa perään, kun hänen silmänsä vihdoin tottuivat hämärään ja hänen katseensa kiinnittyi lattialla olevaan vereen, jonka peseminen oli Idalta jäänyt pahasti kesken. Ida istui pienessä tuvassa sängyn reunalla ja vaikutti kovin sekavalta ja hajamieliseltä. Poliisi Juusonen tiedusteli Idalta, missä Kalle mahtaisi majailla ja Idan katse siirtyi keskelle lattiaa. Poliisi Juusonen ymmärsi, ettei kaikki ollut kohdallaan ja epäilys Kallen kohtalosta valtasi Juusosen mielen. Poliisi Juusonen alkoi kiivaasti kuulustella Idaa Kallen katoamisesta ja vihdoin Ida tajusi, ettei voinut kuin tunnustaa. Ida puolittain epäröiden tunnusti tekonsa. Konstaapeli Juusonen yritti tarkemmin tivata Idalta illan tapahtumista, mutta Ida vaikeni eikä halunnut kertoa asiasta sen tarkempaan. Konstaapeli Juusonen vangitsi Idan 1A. toukokuuta ja vei Idan Finpyyn vanginkuljettajan luo. Kallen ruumis vietiin leikkaushuoneeseen lääkärin tutkittavaksi. Idan lapset päätyivät vaivaishoidon huostaan.
Poliisitutkinnan asiasta aloitti nimismies F. R. Palin vielä samana päivänä. Nimismies kävi ensin itse tutustumassa murhapaikkaan. Kuulustelu oli Idalle varsin rankka. Ida ei halunnut juurikaan puhua illan tapahtumista. Häneltä kysyttiin samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen, mutta Ida vaikeni päättäväisesti. Kuulustelu kesti pitkään seuraavalle päivälle ja Idaa väsytti. Vastahakoisesti Ida vastasi muutamaan kysymykseen ihan vain, että pääsisi jo lepäämään. Kuulustelun jälkeen Ida vietiin läänin vankilaan.
Piirilääkäri K.P. Malmgren istui työpöytänsä ääressä Pomarkun leikkaushuoneella ja huokaisi. Oli toukokuun viimeinen päivä ja hän oli juuri saanut tehtyä valmiiksi lääkärintutkinnon Kalle Mikkolan kuoleman syistä. Harmillinen tapaus tosiaan ja harmia tämä tuotti lääkärillekin. Hän ei ollut tutkimuksissaan löytänyt sanottavasti muita väkivallan merkkejä kuin että ruumis näyttää olleen kiehuvalla vedellä valellun. Miten kuolema sitten noin kiduttavalla tavalla tuli ei lääkäri voinut ymmärtää. Lisää harmia lääkärille tuotti pomarkkulaisten suhtautuminen tapaukseen. Yleinen mielipide oli, että tämä on kauhein murha, mitä Pomarkussa ikinä muistetaan tapahtuneen. Kauhu ja inho oli sen johdosta niin pitkälle mennyt, ettei lääkäri tahtonut mitenkään saada ihmisiä niin likelle leikkaushuonetta, että olisi saanut todistajat tutkinnon pöytäkirjaan. Näin ollen pöytäkirjat myöhästyivät oikeuden istunnosta.
Tiistaina K. kesäkuuta oli Ida kihlakunnan oikeuden kuultavana Finpyyssä. Oli varsin lämmin painostava ilma. Idalla päätä särki kovasti ja hän ajatteli ukkosta olevan ilmassa. Onneksi oikeuden istunto alkoi vasta ehtoopuolella. Päivällä olisi ollut aivan liian tukalaa istua pienessä salissa kuultavana. Oikeuden istunto venyi aamuyöhön kello kaksi asti, jolla ajalla kuultiin asian valaistukseksi ahkeraan Idan lisäksi myös joukkoa todistajia, joiden kautta tuli selville, että Ida oli murhannut miehensä ja salataksensa kamalan tekonsa kätkenyt ruumiin. Kallen kuolinpäiväksi laitettiin 1E. toukokuuta. Kihlakunnan oikeuteen ei ollut poliisikonstaapeli Herman Juusonen tullut vaikka oli haastettu. Salissa joku oikeutta seuraamaan tullut pomarkkulainen kuiskasi vierustoverilleen tänne tullessaan nähneensä Juusosen valtamaantiellä lankkumiehen muistokiven tienoilla lähellä Pöllömäkeä kovalla kiireellä kiiruhtamassa kohti Pomarkkua. Juusonen oli hihkaissut mennessään, että hänen savukerasiansa oli joku nähnyt Isojärven rannalla ja hän oli sitä nyt menossa sinne etsimään. Mahdollisuus rasian löytymisestä oli saanut poliisikonstaapeli Juusosen vallan unohtamaan koko kihlakunnan oikeuden istunnon. Oikeuden istuntoon ei ollut ehtinyt vielä saapua lääkärintutkinnon pöytäkirjat, jonka tähden asia lykättiin tulevan kuun 4. päivänä pidettäviin välikäräjiin, jolloin kaikkien asianomaisten toivottiin olevan paikalla ja poliisikonstaapeli Juusonen 1GN mk sakon uhalla.
Vihdoin koitti se päivä, jota Ida oli pelännyt. Ida ei saanut edellisyönä juurikaan nukutuksi. Lapsikin oli kovasti potkinut mahassa. Ida ei tahtonut kovalla vankityrmän makuualustalla löytää hyvää asentoa, jossa uni olisi tullut. Välikäräjissä nopeasti vain kuultiin poliisikonstaapeli Juusosen kertomus murhan jälkeisistä päivistä, ruumiin löytymisestä sekä käytiin läpi lääkärinlausunto. Lääkärinlausunnon kuultuaan Idalle palautui mieleen oma epäilys Kallen mahdollisesta sydänhalvauksesta ja näin ollen Ida tunnusti vain osittain osallisuutensa Kallen kuolemaan. Vihdoin Idalle luettiin tuomio. Ida sulki silmänsä ja pidätti hengitystään tuomion luvun ajan. Ida määrättiin menettämään oikean kätensä, päänsä sekä ruumis poltettavaksi. Idalle oli jo aiemmin kerrottu, että kuolemantuomio oli odotettavissa, mutta Suomessa ei oltu pantu kuolemanrangaistuksia toimeen vuoden 1825 jälkeen. Vuodenvaihteessa Idan tavoittikin siten odotettavissa oleva tieto. Ida oli armahdettu ja kuolemantuomio oli muutettu elinkautiseksi kuritushuonetyöksi.
Syyskuun lopussa, kun puiden lehdet alkoivat kellastua, synnytti Ida pienen pojan, joka sai nimekseen Johan William. Pieni ihmisen alku, joka syyttömänä oli syntynyt tähän maailmaan Turun vankilassa ja koko elämänsä oli vankilassa viettänyt, kuoli helmikuun lopussa Hämeenlinnan kuritushuoneella. Noin pari viikkoa siitä, kun Ida oli saanut haudata nuorimman lapsensa, kohtasi Ida oman kuolemansa. Näin oli Ida saanut lyhyellä vankeudella korvata katalan tekonsa. Lehdessä oli kirjoitettu Idan kuolleen lapsivuodekuumeeseen, mutta se mihin Ida lopulta kuoli, jää meille mysteeriksi.
Tässä Idan surullinen tarina kuten se ehkä olisi voinut olla.
AB° CD.EFG
HI° EK.LKN
Lähteet: Kirkonkirjat ja ... ja ... no, mihin ne nyt katosi numeroineen.
Additional Hints
(No hints available.)