Olipa kerran Luopioisissa tyttö, jota väkivoimin voivoteltiin. Tyttöä ei kiinnostanut koulu, ei kikattelu, edes kiusan tekoon ei tyttöä saatu yllytettyä. Mutta tyttö seurasi virvatulia. Toiset sanoivat, ettei sellaisia olekaan, mutta ne vain saivat tytön kiertämään Sappeenvuorta yömyöhään asti, varmana siitä että ne jonain päivänä paljastaisivat hänelle sen mitä hän tahtoi löytää. Mutta jokaisena yönä virvatulet hiipuivat ennen tytön paloa sydämessä: tyttö ei koskaan löytänyt perille.
Lopulta tyttö tuli hyvin vihaiseksi. Mitä varten virvatulet häntä sitten viekoittelivat, jolleivät koskaan aikoneetkaan näyttää tälle mitä kätkivät? Illan hämärtyessä tyttö näki jälleen virvatulten liekein loihditun polun, muttei suutuksissaan lähtenyt sitä seuraamaan. Tyttö paineli suoraan kohti vuoren huippua, väsymättä vihassaan nousevasta rinteestä. Mutta ennen kuin tytön kantapäät upposivat huipun merkitsemään maahan, tämän voimat ehtyivät. Samassa tyrehtyi viha. Tyttö jäi huohottamaan vasten kohoavaa rinnettä, näkemättä vilaustakaan virvatulten välkkeestä.
Juuri kun tyttö aikoi kääntyä vuoren päihittämänä kotia kohden, hän huomasi punaisen hehkun hyvin lähellä itseään. Sen täytyy olla virvatulta, tyttö ajatteli, tulta jonka ohi hän ei voisi kulkea. Ja niin tyttö tarpoi uuvuksissa kohti hehkua. Ja lopultakin hän löysi sen, mitä virvatulet olivat vuosia häneltä kätkeneet.
Jos tyttö oli kuvitellut, että se oli vastaus, hän huomasi olevansa väärässä. Itse asiassa kävi ilmi, ettei oikeastaan ollutkaan muuta, kuin punaisena hohtava hehku, uusi kysymys. Hohkavien kekäleiden kupeessa kuumuvien kivien varassa lepäsi pieni, nokinen pata, joka oli täynnä tyhjää. Tyttö antoi poskensa punehtua hiilloksen hehkussa ja mietti. Hän oli aina uskonut, että virvatulet veisivät hänet sinne, minne hänen kuuluikin päätyä, minne mikään muu hänen elämässään ei voisi häntä saattaa. Ja nyt hän oli tässä, edessään hehkuvat hiilet ja tyhjä, nokinen pata. Samanlainen pata, jolla äiti oli tavannut keittää riisipuuron joka joulu.
Ja mitä tyttö eniten toivoi? Että jokaisena jouluna se pata täyttyisi riisipuurosta. Että mitä tahansa teitä hän kävisi omien tultensa perässä, olisi hiillos joka ei koskaan hiipuisi. Hiillos josta saataisiin tuli hautakynttilöihin ja toivottaisiin, ettei tuuli niitä sammuttaisi. Mutta kaikkein eniten tyttö toivoi, että vaikkei mitään niistä asioista tapahtuisi, hän osaisi silti niitä kaivata.
Ja niin kävi. Virvatulet toteuttivat tytön toiveen. Eivätkä ainoastaan jouluna: Siitä lähtien kun tyttö löysi Sappeen virvatulten kätkemän padan, se on ollut aina täynnänsä makoisaa riisipuuroa, sitä jonka maistaa suussaan kun muistelee aikaa jolloin vielä unelmoi. Se seos on niin väkevää, että rautaisimmatkin meistä joskus katkeavat kun eivät saata taipua, mutta se myös tekee sen meistä sen mitä olemme — virvatulia toisillemme.